Berliinin elokuvajuhlat 2012: Iron Sky nähty - suomalainen avaruusooppera on poliittista satiiria ja puskafarssia
Iron Skyn lehdistönäytös Berliinin elokuvafestivaaleilla oli täynnä. Aivan tupaten täynnä: moni jäi ulkopuolelle.
Elokuvan nettimainetta voi kiittää siitä, että se myi näytöksensä loppuun hetkessä. Kiinnostusta festareille saapuneiden toimittajien keskuudessa lisäsi sekin, että tämä Suomen kaikkien aikojen kallein elokuvatuotanto on Berlinalen harvoja kunnon genre-elokuvia. Täällä on hemmetin paljon kovin tasapaksua art housea.
Näytöksessä ei naurettu kovaan ääneen, mutta harva lähti kesken pois. Se on hyvä merkki. Ei näissä näytöksissä välttämättä istuta loppuun asti, jos leffa ei kiinnosta.
Pidin näkemästäni varauksin. Koin, etten ole kohderyhmän ydintä.
En ole ennenkään ollut. Kirjoitin aikanaan Star Wreckin tv-esityksen yhteydessä siitä arvion TV-maailmaan ja annoin yhden tähden. Juttu tuntui auttamattomast sisäänpäin kääntyneeltä, jäin ulkopuolelle. Pidin Star Wreckiä työvoittona, mutta minkä sille voin, etten nauranut sen parissa kertaakaan.
Myös Iron Skyn ensi minuuteista alkaen tiesin, etten ole ihan Timo Vuorensolan ja kumppanien aaltopituudella. Olin silti koko ajan kiinnostunut siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Elokuva antaa jo alussa ikään kuin vakuutuksen, että hyvää shittiä on vielä luvassa. Sitä vaan voisi olla useammin. Idea on tietenkin viihdyttävän kreisi, mutta Iron Sky ei ole lähellekään tarpeeksi rohkea.
Suomessa Iron Sky tulee mediamyllyn ansiosta ja kotimaisten näyttelijöiden puutteesta huolimatta saamaan hyvin katsojia, muuallakin taatusti osuutensa, mutta se on pienen (joskin innokkaan) faniyleisön elokuva – enemmän ilmiö kuin mitään yleismaailmallisesti kestävää. Se on hauska, mutta ei koko ajan. Gagit ovat kuin lyhyitä vitsejä, irrallisia ja ohuita, eikä niihin yleensä palata.
Tällaisen elokuvan osalta on kai jo pieni spoileri sanoa, että Perikadon ja Tri Outolemmen tuttuja kohtauksia parodioivat hetket olivat niitä, joissa nautti eniten oivaltamisen ilosta. Olen toisaalta varma, että monet viittaukset toisiin elokuviin ja esimerkiksi peleihin menivät minulta ohi – päättelin näin, kun kuvat, joissa en itse nähnyt tsoukkia, saivat osan katsojista repeämään nauruun.
Tarina on mutkikas ja jonkin verran yllätyksellinenkin. Lyhyesti: Kuuhun vuonna 1944 paenneet natsit kohtaavat astronautteja, Sarah Palinia muistuttava USA:n presidentti haluaa varmistaa uudelleenvalintansa, lopulta tulee avaruussota. Siinä välissä kaunis ja naiivi natsityttö (Julia Dietze) lentää sulhaisensa salamatkustajana Maahan, ymmärtää lopulta aatteensa kestämättömyyden ja ehkäpä rakastuu mustaan astronauttiin (Christopher Kirby).
Iron Sky on nokkelalla tavalla tietoinen jopa itsetietoisuudestaan: esimerkiksi saksan kielestä vaihdetaan englantiin silmäniskulla ja scifikuvion taustat luennoidaan ytimekkäästi elokuvan tapahtumiin sidottuna – silti vihjaten vitsissä mukana oleville, että hei, meidänhän on pakko selittää nää niille maallikkourpoille, jotka tulivat leffaan tietämättä mistä on nyt kyse. Tällaisilla tavoilla mennään metatasoille, joita populaarikulttuuria vähemmän tuntevat eivät voi erottaa tai huomata. Varmasti missasin itse näitäkin.
Iron Sky täytyy vastaanottaa puskafarssina. Parasta siinä ovat ne hulluimmat irtiotot. Niiden vastapainona elokuva rakastaa vähän liikaa omaa teknologiaansa, Energia-tuotantoyhtiön sinänsä aivan huikean hyvin toteutettuja erikoistehosteita – tai miksi niitä voi kutsuakaan: kun suuri osa lavasteista on digitaaliluomuksia, ne eivät ole enää erikoisia, vaan jutun visuaalinen selkäranka. Toisaalta katselin avaruussotaa ja retrofuturistisia laitteita välillä myös mielelläni, silloin kun ne eivät tuntuneet Energian osaamisen demolta.
Ehkä ongelmallisempaa on se parhaiden amerikkalaistenkin farssien kompastuskiveksi nouseva liika sitoutuminen juoneen ja päähenkilön kehityskertomukseen. Kun juttu on täysin epärealistinen ja fantasiaa, miksi pitää tosikkomaisesti seurata, kuinka se natsityttö kääntyy asteittain hyvien puolelle? Come on.
Käsikirjoitus olisi kaivannut tiivistämistä. Iron Skyssa puhutaan aivan liikaa sellaista, mikä ei vaan kiinnosta eikä tunnu oikein liittyvän mihinkään. Tätä ongelmaa korostaa Laibachin säveltämän musiikin raskasotteinen käyttö. Huonoimmilla hetkillään elokuvan äänimaailma tuo mieleen hermostuneen tyypin, joka höpöttää välttääkseen tyhjän ilman.
Dramaturgia on latteahkoa. Ei ole nousuja ja laskuja, mutta tasaisesti tulee kaikenlaista hubaa. Monta syy- ja seuraussuhdetta meni minulta ohi, vaikka ei tämä mitään Joycea ole.
Iron Sky ei ole se yhden vitsin elokuva, jollaiseksi sitä olisi ensimmäisten ennakkotietojen perusteella aikanaan voinut pelätä. Se on kuitenkin ennen kaikkea sarja silmäniskuja. Onko se näkemisen arvoinen? Ehdottomasti – huumorintajuttomillekin osoituksena siitä, että elokuvaa voi tehdä myös eri tavalla.
Pakko sanoa: on myös mielenkiintoista nähdä, pidetäänkö Iron Skyta maailmalla rasistisena. Laveasti puhuva afroamerikkalainen hahmo on korni ja stereotyyppinen – tavallaan kornimpi kuin muu elokuva ympärillä, sillä vaikka natseista tehdään pilaa, ovat he sentään natseja.
Nyt olen tarkastamassa tilannetta Friedrichstadtspalastilla varsinaisessa maailmanensi-iltanäytöksessä 1700 muun kanssa. Palaan asiaan.
Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen