Baby Driver pitää katsoa valkokankaalta

Baby Driverin kaltaisten elokuvien vuoksi Hollywoodilla on tulevaisuus.

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Baby Driverin kaltaisten elokuvien vuoksi Hollywoodilla on tulevaisuus. Isoimmat rahat liikkuvat toki tuttuudella itseään myyvissä tuoteperhe-elokuvissa, joissa heiluvat supersankarit, jättirobotit ja Johnny Depp merirosvona. Baby Driverin menestys kuitenkin muistuttaa, että viihteen maailmaan mahtuu myös alkuperäisideoita. Perinteiseen genreen voi löytää myös tuoreen näkökulman.

Baby Driver kertoo rikollisten keikkakuskista, joka kuuntelee musaa koko ajan. Siloposkinen parikymppinen Baby (Ansel Elgort) on arvoituksellinen ja vähän naiivi, omaan kuplaansa vetäytynyt poika, joka rakastaa poppia ja rockia ja osaa ajaa paremmin kuin kukaan.

Tyylistä ja sankarin luonteesta kertoo paljon elokuvan avausjakso, joka on nyt luvan kanssa YouTubessa – hieno ratkaisu, koska tämä Jon Spencer Blues Explosionin tahtiin etenevä kuusiminuuttinen avaa Baby Driveriä paremmin kuin mikään traileri.

Edgar Wrightin kirjoittama ja ohjaama elokuva muistuttaa hieman Driveä – ja sitä kautta ziljoonaa muutakin sankaruustarinaa. En ole ainoa, jonka mielessä selkeimmäksi rinnastuskohteeksi on kuitenkin valikoitunut True Romance, tuo Quentin Tarantinon kirjoittama elokuva, jonka ohjasi sliipatusta ison rahan Hollywood-viihteestä tunnettu Tony Scott. Siinä sarjakuvista ja kungfu-leffoista nauttiva nörttisankari sai tukea mielikuvitus-Elvikseltä, löysi rinnalleen käsittämättömän kivan seksipommin ja sujuvasti ampui koko joukon rikollisia.

Myös Baby Driver on satumainen, jopa lapsellinen, ja hyvin derivatiivinen elokuva. Se ei peittele velkaansa esimerkiksi Walter Hillin Keikkakuskille.

Eikä asia ole ongelma. Valittu lajityyppi on tämä.

Koko elokuva tapahtuu elokuvien maailmassa, samassa  jossa kaikki Tarantinot. Fiktiivisyyden lisäksi pintaan on kirjoitettu elokuvahistoriaa. Kukaan ei puhu yhtään realistisesti, vaikka dialogi on laadittu erittäin napakaksi ja toimivaksi. Sankarin ja Lily Jamesin näyttelemän sankarittaren meet cute on aivan parodian rajaa hipova ”vain elokuvissa” -rakastuminen. Pahikset ja konnat käyttäytyvät yliampuvasti kuin elokuvien pahikset ja konnat, mutta hyvien näyttelijöiden (Kevin Spacey, Jon Hamm, Jamie Foxx) ansiosta genremaneerit eivät tunnu hölmöiltä.

Itse kerrontatapa on uniikki: olemassaolevat, pääosin aika vanhat biisit todella vievät elokuvaa koko ajan eteenpäin. Niitä on paljon ja suurin osa niistä on sellaisia, ettei niillä ensin ajattelisi olevan virkaa kaahausleffassa, tai sävyltään sellaisissa kohtauksissa, joissa Wright niitä keksii käyttää. Tarantino vei popin käytön elokuvissa eräälle tasolle, ja nyt harpataan rohkeampiin ratkaisuihin ja kokeiluihin. Ajatellaan vaikka Jonathan Richmanin Egyptian Reggaeta, joka on mielettömän hieno kappale, mutta miten ihmeessä sen voi sovittaa osaksi elokuvaa? Wright näyttää.

Muita soundtrackin artisteja ovat esimerkiksi Young MC, The Beach Boys, The Damned, Carla Thomas ja The Detroit Emeralds. Kuvassa näkyy kerran Incredible Bongo Bandin LP, niille jotka tietävät.

Lähes kaikki musiikki on diegeettistä eli sellaista, jonka myös elokuvan henkilöt kuulevat.

Suosikkijaksoni on tuokio, jossa kerrotaan Babyn äidin kohtalo. Kestiköhän se 20 sekuntia? Se on ilmeisten, mutta hemmetin hyvin toimivien keinojen ja kuvien kavalkadi, silkkaa briljeerausta. Se on nerokas, koska se on niin lyhyt. Sitten mennään taas pikavauhtia varsinaiseen tarinaan.

Baby Driver on alusta loppuun hirvittävän nautittava elokuva. Filosofisesti se on varmaankin vähäpätöinen, mutta se on poppia, viihdettä – ja kekseliäisyydessään taidetta, koska tällainen on aika puhdasta elokuvaa.

Tarjolla on siis juuri sellainen teos, joka pitää katsoa valkokankaalta.