Baby Driver pitää katsoa valkokankaalta

Baby Driverin kaltaisten elokuvien vuoksi Hollywoodilla on tulevaisuus. Isoimmat rahat liikkuvat toki tuttuudella itseään myyvissä tuoteperhe-elokuvissa, joissa heiluvat supersankarit, jättirobotit ja Johnny Depp merirosvona. Baby Driverin menestys kuitenkin muistuttaa, että viihteen maailmaan mahtuu myös alkuperäisideoita. Perinteiseen genreen voi löytää myös tuoreen näkökulman.

Baby Driver kertoo rikollisten keikkakuskista, joka kuuntelee musaa koko ajan. Siloposkinen parikymppinen Baby (Ansel Elgort) on arvoituksellinen ja vähän naiivi, omaan kuplaansa vetäytynyt poika, joka rakastaa poppia ja rockia ja osaa ajaa paremmin kuin kukaan.

Tyylistä ja sankarin luonteesta kertoo paljon elokuvan avausjakso, joka on nyt luvan kanssa YouTubessa – hieno ratkaisu, koska tämä Jon Spencer Blues Explosionin tahtiin etenevä kuusiminuuttinen avaa Baby Driveriä paremmin kuin mikään traileri.

Edgar Wrightin kirjoittama ja ohjaama elokuva muistuttaa hieman Driveä – ja sitä kautta ziljoonaa muutakin sankaruustarinaa. En ole ainoa, jonka mielessä selkeimmäksi rinnastuskohteeksi on kuitenkin valikoitunut True Romance, tuo Quentin Tarantinon kirjoittama elokuva, jonka ohjasi sliipatusta ison rahan Hollywood-viihteestä tunnettu Tony Scott. Siinä sarjakuvista ja kungfu-leffoista nauttiva nörttisankari sai tukea mielikuvitus-Elvikseltä, löysi rinnalleen käsittämättömän kivan seksipommin ja sujuvasti ampui koko joukon rikollisia.

Myös Baby Driver on satumainen, jopa lapsellinen, ja hyvin derivatiivinen elokuva. Se ei peittele velkaansa esimerkiksi Walter Hillin Keikkakuskille.