Awards season suomalaisittain: elokuvateattereissa on laaturuuhka
Nyt ovat ne viikot, joina Suomeen tuodaan valkokangaslevitykseen enemmän art house- eli ns. laatuelokuvia kuin suunnilleen koko loppuvuonna yhteensä. Tilanne on päätön.
Viime perjantaina levitykseen tulivat pari Oscariakin napannut Precious, kaunis ja tunnelmallinen A Single Man ja Oma taivas sekä hieno kotimainen Kohtaamisia.
Tänään ensi-iltansa saa Michael Haneken vaativa Cannes-voittaja Valkoinen nauha sekä Oscar-ehdokkuuksia saanut, kevyt mutta erinomainen An Education – sekä superhitiksi jo maailmalla osoittautunut 3D-Liisa ihmemaassa. Silläkin on laatutietoisen yleisön silmissä toki arvonsa, kun ohjaaja on Tim Burton.
Ohjelmistoon tulevat myös epäonnistunut Green Zone, joka kuitenkin kilpailee laatuleffayleisöstä Irak-teemansa vuoksi, sekä kotimainen dokkari Freetime Machos.
Myös The Hurt Lockerille on lisätty ainakin Helsingissä näytöksiä sen ansaitun Oscar-sukseen myötä, vaikka elokuva on saatavana jo dvd:lläkin.
Rytistys jatkuu ensi viikolla: vuoden (tai minkä tahansa vuoden) parhaisiin taatusti kuuluvan Profeetan ohella ensi-iltansa saavat laatudraama Brothers ja Sandra Bullockille odotetun Oscarin tuonut Elämä pelissä. Ja yksi kotimainen dokkari (Tuomari Nurmio – stadilaista tangoa etsimässä.)
Seuraava viikko on iisimpi, vain kotimainen dokkari Miesten vuoro on merkittävä.
Vaan annas olla, 2.4. on viisi ensi-iltaa: Lasse Hallströmin draama Hachiko: tarina uskollisuudesta ja Tolstoi-leffa Viimeinen asema kilpailevat taatusti samasta laatuleffayleisöstä kuin monet maaliskuun ensi-illoista. Siellä saapuu myös kerronnaltaan hössö, mutta rajun aiheensa (naisten ympärileikkaukset Afrikassa) vuoksi art houseksi varmaan lukeutuva Aavikon kukka.
Pam! 9.4. saapuu taas viisi elokuvaa: John Lennonin nuoruusvuosien kuvaus Nowhere Boy, huimaava kotimainen dokkari Reindeerspotting ja Jane Campionin oikein hieno periodidraama Yön kirkas tähti – sekä The Ghost Writer, joka on paitsi hyvä trilleri vaativampaan makuun, myös Roman Polanski -kohuelokuva.
Myöhemmin huhtikuussa nähdään muiden muassa vielä yksi kotimainen dokkari, hevimusa-aiheinen Rautaa rajan taa, Oliver Stonen ensimmäinen jatko-osa ja silti ja juuri siksikin kiinnostava Wall Street kakkonen, argentiinalainen Oscar-yllätysvoittaja Katseeseen kätketty sekä Nicolas Winding Refnin ällistyttävän raaka, mutta ennen kaikkea metafyysinen viikinkiseikkailuerikoisuus Valhalla Rising.
Kuka näitä kaikkia ehtii katsomaan? Ei kai kukaan!
Ensi-iltojen määrä on hieno asia, mutta tuntuu ihan hullulta, että rekkalasteittain laatukamaa pitää vyöryttää teattereihin kahdessa kuukaudessa.
Osasyynä ovat tietysti Oscarit: niillä saadaan huomiota ehdokkaille ja voittajille.
Syynsä on siinäkin, että monet amerikkalaiset laatuleffat ovat saaneet Oscar-ehdokkuussääntöjen mukaan ensi-iltansa joulukuussa, ja nyt ne ehtivät tänne.
Miksi jo viime vuoden helmikuussa Berliinin elokuvajuhlilla esitelty An Education, toukokuussa Cannesissa nähdyt Valkoinen nauha, Profeetta ja Yön kirkas tähti sekä Venetsiassa syyskuussa maailmanensi-iltansa saaneet Aavikon kukka ja Valhalla Rising isketään kankaille meillä juuri nyt, noin puolentoista kuukauden rakoon?
Kai siihenkin syynä on markkinoiden globalisaatio. Monet niistä ovat Oscar-kamaa, vaikkeivät amerikkalaistuotantoja ole, yksikään.
Eli odotetaan, että leffat tulevat esille USA:ssa, ja sitten ne vasta kannattaa tuoda pienellä viiveellä Suomeen – nettiaikana tunnettuus ropisee tänne kuin itsestään.
No, nyt jos joskus kannattaa käydä elokuvissa. Mutta äkkiä – kun noin monet leffat kilpailevat samasta laatutietoisesta yleisöstä, moni niistä lähtee ontuen ja häntä koipien välissä pois pelistä. Saleja ei riitä.
Siis vinkki keväälle: mene leffaan heti, kun se kiinnostava elokuva tulee ensi-iltaan.