Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Avain Italiaan, suuri festivaalivoittaja? Sananen maailman tuhansista elokuvafestivaaleista

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 18.12.2011 08:00

Perjantaina tuli ensi-iltaan Avain Italiaan, vuoden huonoin elokuva. Vaikka sokeriset postikorttikuvat on sinänsä saatu videolle ihan ammattimaisesti, omituisen ”romanttisen” tarinan seuraaminen oli työlästä, enkä osaa edes arvioida, kenelle suomalaisten tuottama, mutta englanninkielinen satu on suunnattu. Jostain syystä Avain Italiaan on kuitenkin saanut ulkomailta komealta vaikuttavan läjän festivaalipalkintoja. Mistä on kyse?

”Tyyli on otettu Yhdysvalloissa vastaan hirmu hyvin. Elokuva meni festareilla ihan kuumille kuville”, ohjaaja Rosa Karo kertoo Film-o-holicin nettihaastattelussa.

Palkinnot on mainittu useissa arvioissakin.

Wikipedian englanninkielinen Avain Italiaan -sivu listaa niistä neljä. Käyn ne läpi. Yhdestäkään tapahtumasta en ollut aiemmin kuullut.

– Kultamitali Park City Film Music Festivalilla

Elokuvamusiikin tapahtumassa on jaettu pitkille elokuville noin 30 palkintoa, kertoo festarin kotisivu. Avain Italiaan on saanut pääpalkinnon – siis sen musiikki. En tunnistanut muista esitetyistä elokuvista yhtään. On paljastavaa, että festari haluaa ennakkokatselukappaleiksi elokuvista dvd:n tai blurayn, jossa ei tule olla ns. vesileimaa kuvassa, koska nämä ennakkoskriinerit ovat myös esityskopioita. Kas kun ei saman tien YouTubesta tiirata.

– Pääpalkinto The Feel Good Film Festivalilla

Katsomalla tapahtumassa eri vuosina palkittujen elokuvien listaa voi todeta ainakin sen, ettei yksikään nimike ole mistään yhteydestä tuttu.

– Las Vegas Film Festivalin Silver Ace-palkinto

Festarin, jonka kuuluisin vieras on näköjään ollut näyttelijä Michael Madsen, kotisivuilla listataan Silver Ace-palkintoja jaetun pitkille elokuville hulppeat 20 kappaletta. Jälleen: lukumäärästä huolimatta Avain Italiaan on ainoa elokuva, jonka tunnistin. Kaiken kaikkiaan näitä Silver Aceja jaettiin myös lyhäreille, opiskelijaleffoille ynnä muille yli sata kappaletta. Vaan ei siinä kaikki: tämä on festarin kolmossarja! Parempia Golden Aceja on jaettu toiset satakunta. Varsinaisia ”best of”-palkintoja on jaettu parikymmentä, ja muillekin tunnustuksille on löytynyt ottajia. LVFF:llä on siis palkittu yhden festarin päätteeksi noin 250 elokuvaa.

– Aloha Accolade Award Honolulu Film Awardsissa

Tapahtumassa on jaettu 30 palkintoa.. mutta mitä ihmettä, Avain Italiaan ei ole joukossa. Niinpä, se löytyy erillisestä Aloha-palkintokategoriasta, jossa on annettu tunnustuksia taas kymmenille eri elokuville. Kaiken kaikkiaan näillä Honolulun festareilla on jaettu viime tapahtumassa pitkälti yli 150 palkintoa.

Yksikään näistä tapahtumista ei ole millään tavalla merkittävä, eikä yhtään palkintoa voi pitää juuri muun kuin sen nimen lausumiseen menevän ajan arvoisena.

Muistan Markus Selinin joskus todenneen, että joka päivä jossain festivaaleilla jaetaan palkintoja – että palkinto sinänsä ei merkitse mitään. Se on totta, ja kokonaismäärää kovasti vähättelevä lausunto. Elokuvafestivaaleja on kymmeniä tuhansia. www.filmfestival.com -hakusaitti tuntee 4000. Silti joukossa on esimerkiksi vain viisi Suomen yli 30 elokuvafestivaalista, joten todellinen lukumäärä on varmasti yli 15 000.

Monet niistä, etenkin Yhdysvalloissa, ovat elokuvien tasosta viis veisaavia pseudotapahtumia sanan täydessä merkityksessä.

Näiden höpötapahtumien ideana on antaa elokuvantekijöille ja sponsoreille näkyvyyttä ja festarijärjestäjille mahdollisuus poseerata glamour-ympäristössä. Lopuksi kaikki haluavat palkitaan. Jos Park City Film Music Festivalin kaltainen dvd-sirkus on ”festivaali”, missä menee raja? Ei sellaista ole. Las Vegasista tai Honolulusta ei ole tarvinnut poistua ilman virallista tunnustusta, jonka voi pistää logona julisteeseen ja muihin markkinointimateriaaleihin ja toivoa, ettei kukaan asiaa tunteva katso tarkkaan.

Avain Italiaan sopii tällaiseen seuraan. Se on itsekritiikin täydellisestä puutetta hehkuva turhamaisuusprojekti: Rosa Karon (oik. Toivonen) ohjaaman elokuvan ovat tuottaneet hänen isänsä Seppo Toivonen ja aviomiehensä, elokuvasäveltäjä Tuomas Kantelinen.

Elokuvalla ei ole minkäänlaisia kaupallisia mahdollisuuksia, mainittiin sen mainoksissa tuntemattomien tapahtumien ”palkintoja” tai ei.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Nimerkki Katsoja puskistansa taas huikkaa: ”Hannu, rajansa kotiseuturakkaudellakin. Taulukauppiaat on hyvä tv-elokuva, hieno taidonnäyte Kuosmaselta ohjaajana ja erityisesti Mantilalta näyttelijänä, mutta on se myös ylipitkä, hetkittäin amatöörimäinen ja visuaalisesti auttamattoman epäkiinnostava. Kuosmasen ensimmäistä pitkää kannattaa odottaa, mutta tyhjillä kehuilla sitä kohtaan ei tee kuin karhunpalveluksen.”

Tarkoititko, nimimerkki Katsoja, että Atom Egoyan tai Hesarin Leena Virtanen – Taulukauppiaita hehkuttaneet asiantuntijat – ovat kokkolalaisia? ~(;^)~

Kun nimimerkillä on välillä hyviäkin mielipiteitä ja perusteltuja, jotka kehtaisi laittaa näkyviin omallakin nimellään, on surullista, että sitten nimimerkin varjolla voidaan heittää tämmöisiä ”ad homunculus” –väitteitä, joita nimillä kirjoitettaessa vältettäisiin.

Tässä on nimmarikirjoittelun ongelma: ei päästä aikuismaiseen keskusteluun, kun toinen käyttäytyy kuin Jarkko Ruutu. Raukkamaista käytöstä ampua puskista, kun muut uskaltavat väitellä omilla nimillään. (Suomen Kuvalehden kannalta on tietysti pääasia, että syntyy klikkauksia ja kommentteja, olivat ne sitten asiaa tai ei, nimmareita tai oikeita keskustelijoita.)

Olenko muuten vain kehunut esimerkiksi tämän vuoden ”kokkolalaisia” elokuvia? Muistaakseni olin aika kriittinenkin. Olen aina elokuvan puolella, oli tekijä mistä ja kuka hyvänsä. Vetävätkö muut arvostelijat kotiinpäin kehuessaan helsinkiläisiä filmintekijöitä?

Taulukauppiasko ”ylipitkä” – ei minusta, ensimmäisen katselukerran ja 20 minuutin kohdalla katsoin kelloani ja kiitin onneani, että tätä hyvää tulee vielä paljon lisää. Aika monet ovat arvion yhteydessä maininneet, että aineksia olisi helposti ollut kokopitkäänkin leffaan.

Muka ”hetkittäin amatöörimäinen” – tämä mennee samaan osastoon, kun aiemmin joku mainitsi, ettei elokuvassa ole nimekkäämpiä näyttelijöitä! Olisikohan niin, että olisi tarkkaan mietitty se, että säilytetään tuoreus eikä käytetä kuluneita naamoja? Eron näkee jo selvästi, jos vertaa vaikka eilen tulleeseen Kukkulan kuninkaaseen, joka oli yritteliäs päättötyöfilmi, mutta niin ”näytelty”, että menetti raikkauttaan. ”Amatööriydellä” näyttelijöissä on periaatteena ja tyylikeinona pitkät, kunniakkaat perinteet jo Niskasesta ja Mollbergista lähtien. Vastaavaa löytyy myös maailmalta ennen ja nyt. Esim. Dynamiter-elokuvan traileri näyttää hyvältä amatöörinäyttelijöineen (eikä se Daniel Johnstonin laulu yhtään tunnelmaa haittaa).

Ja ”visuaalisesti auttamattoman epäkiinnostava” – nyt taisi Katsoja tehdä itselleen karhunpalveluksen: joka ei huomaa Taulukauppiaiden mietittyä, taidokasta visuaalisuutta, ei tunne hyvää elokuvaa, vaikka se tulisi ja puraisisi persuksiin.

Juuri visuaalisuutensa kautta Taulukauppiaat toimii kuin hengitys, henkilöidensä tasolta. Helpostihan ”dokumentaarisuuden” vaikutelma yhdistetään johonkin heiluvaan kameraan, mutta tässä ei sorruta siihen. Kuvaus on erittäin tarkkaa vailla mitään tyhjäkäyntiä tai ylimääräistä.
Viittaan vain otokseen, jossa kuski (Drive!) näkyy pysähtyvän auton sisältä, seuraavassa hetkessä millintarkalla leikkauksella (hyvä, Jussi Rautaniemi!) siirrytään aivan pieni, mutta merkittävä hetki eteenpäin, kun ovi avataan ja kamera lähtee seuraamaan kuskia taulukauppiaan perään pitkässä kuljetuksessa, jossa mennään – kamera ja kuski – nosto-oven alta tehdashalliin, kaupantekoon ja takaisin.

Tai talvi-iltakuva, jossa kuski tulee saunasta, kävelee lumessa mökille ja ulkoilman ja lämpimän ihon yhteisvaikutus höyrystyy ympärillä, kamera ui taas ihan liiveihin ja katsoja elää mukana. Tai strategisesti – mutta osoittelematta – käynnistyvät ja kerran pyörähtävät tuulilasinpyyhkijät dramaattisen pidätellyssä tilanteessa, kun toritaiteilija (todellakin hieno Mantila) ei kestä menetettyjä muistojaan. Näitä riittää koko filmin mitalta.

Toisin kuin monet tämän vuoden hailakat kotimaiset digielokuvat, Taulukauppiaat on kuvattu filmille. Ja sen huomaa sävykkyydessä, aiheeseen ja hämärään vuodenaikaan sopivassa mutta ilmaisevassa karheudessa.

”Visuaalisesti epäkiinnostava” – my ass!

Eli jos elokuvan ovat tehneet amatöörit puolivahingossa ihan huvikseen, niin se saa olla ihan paska ja sitä saa mainostaa miten huvittaa? Jos joku innostuu viemään nelihenkisen perheensä katsomaan ”monta palkintoa voittanutta hyvän mielen elokuvaa” ja maksaa siitä lystistä matkoineen ja naposteltavineen satasen, niin olisihan sille rahalle kiva saada muutakin vastinetta, kuin ”no me nyt vähe koklailtiin eikä ees niinku yritetty tehä mitää laadukasta, heh”. Voiko elokuvan ohjaaja oikeasti asennoitua noin? Olisitko valmis menemään ennen jokaista näytöstä yleisön eteen kertomaan, että kyseistä elokuvaa ei kannata verrata ammattilaisten töihin eikä siihen oikeastaan ole edes pyritty? Oli budjetti tai tekijäryhmä sitten ihan mitä tahansa, niin silti AINA pitäisi pyrkiä tekemään paras mahdollinen elokuva.

Testailkaa ihan rauhassa mitä lystäätte, mutta laittakaa lopputulos mieluummin vaikka Youtubeen. Siinä vaiheessa, kun tuupataan elokuva teatteriin maksavien katsojien eteen, sietäisi elokuvan olla muutakin kuin ”harmiton kokeiluprojekti”. Tällä hetkellä Avain Italiaan on Tampereen Finnkinossa mm. sellaisten elokuvien, kuin Attack the Block, Moneyball ja Contagion joukossa. Kuuluuko se näiden elokuvien rinnalle? Olisiko oikea paikka sittenkin DVD-laarit, joku YLEn lukuisista kanavista tai ne miljoonat eri festarit? Älkää käsittäkö väärin, on todella hienoa, että joku uskaltaa lähteä tekemään omia projekteja. Minua ei niinkään haittaa se, että elokuva on tehty eikä se, että se pyörii teattereissa vaan se, mitä Roosa/Rosa itse nyt kertoi. Mitäs jos minäkin teen kavereiden kanssa kännykällä puolituntisen sekoilupätkän jonain viikonloppuna, otan mukaan Ruotsissa vaihto-oppilaana olleen janarin ja lätkäisen kyseisen pätkän teatterilevitykseen vaikka sitten omakustanteena? Entäs jos mainostan sitä sillä, että meillä on näyttelijöiden joukossa KANSAINVÄLINEN TÄHTI? Onko sillekin annettava tilaa, ymmärrystä ja paijausta? Pitäisikö sitä kohdella kuin jotain vauvaa tyyliin ”awwwww, nyt se jo konttaa, on se niin söpö”?

Miksi ohjaaja hyökkää kriitikkoa vastaan joka puhuu pelkkää asia? Jos jotain on pakko sanoa, niin ”harmi, ettet pitänyt” riittää ja sitten vaan seuraavassa projektissa kahta kovempi yritys. Olen nähnyt liiankin monta kertaa, kuinka elokuvan tekijä lähtee väkisin puolustelemaan tehtyjä ratkaisuja ja ne päättyvät aina huonosti, kuten nytkin. ”Eihän kaikkien tarvitse tykätä, jokaisella on oma mielipiteensä… tässä kuitenkin lista syitä, miksi sinunkin pitäisi rakastaa tätä ja btw, olet väärässä.” Sitten vielä hiekkalaatikkorepliikkejä tyyliin ”no jos ei meidän Laihian ammattikoululta saama diplomi kelpaa, niin et säkään sitten tiedä mitään, kun et oo niinku Nobel-voittaja!” Voi jeesus.

Ei tarvitse olla elokuvan asiantuntija tai ohjaaja voidakseen arvostella elokuvaa kommenteissa tai blogeissa. Elokuvaahan tehdään katsojille, tavallisille ihmisille.

Elokuvantekijä Roosa!

Ensinnäkin täydet pisteet itsesi peliin panemisesta. Harva filmintekijä antautuu keskusteluun, vaikka tietää esimerkiksi tämän elokuvablogin olemassaolosta. Muutama kommentti silloin tällöin lisäisi läpinäkyvyyttä ja veisi norsunluutornitunnelmaa. Vai antaisiko siinä sitten pikkusormen pahalle julkisuudelle?

Puhut kuitenkin sekä ”nuorten taideleiriprojektista” oman elokuvasi kohdalla, mutta toisaalla ”elokuvataiteesta”. Nämä eivät ehkä välttämättä kovin helposti kohtaa, ne ovat eri asioita. Tuomalla oman elokuvasi elokuvateatterilevitykseen väistämättä altistat sen sille tarkastelulle, että kysytään – ainakin arvostelijan tehtävä on kysyä – onko se elokuvataidetta ja onko se hyvä.

Siitä ei voida oikein lähteä, että onko se hyvä aivot narikkaan –filmi. Tai ajatella, että jos se ei masenna, ei tarjoa väkivaltaa, seksiä tai politiikkaa tai ongelmia, että se pehmolinjan valitessaan automatic olisi hyvä elokuva. Se voi olla – tai sitten se on pullamössöä. (En ole vielä nähnyt elokuvaasi, mutta katson sen kiinnostuneena, kun/jos kohdalle sattuu.)

”Mustavalkoiset puolalaiset insestitilitykset” – vaikuttaa hiukan asenteelliselta. Tuntuu hieman kuin se, että elokuvataiteilija asettaisi riman korkealle ja rehellisyyden suhteessa todellisuuteen ensisijaiseksi ohjenuoraksi muodosta tinkimättä, että se olisi jotenkin naurettavaa, vanhanaikaista tai hylättävää. Ehkä tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, että joissain lukemissani arvioissa elokuvaasi on syytetty pikkuporvarillisuudesta?

On täysin mahdollista tehdä hyvän mielen söpö ja suloinen elokuva tinkimättä yhtään taiteellisesta linjasta. Monet hyvät musikaalit ovat siitä esimerkkeinä, tai romanttiset komediat. Kauneuden ja ”hyvän” esiintuominen ei tarkoita, että älystä täytyisi tinkiä tai näyttää vain pintaa, sehän olisi koreutta eikä kauneutta. Rakastamme esimerkiksi jouluelokuvia IT’S A WONDERFUL LIFE tai THE SHOP AROUND THE CORNER, koska ne ovat niin fiksuja siinä, mitä ne tekevät, niiden käyttämät ratkaisut ovat niin kekseliäitä, että ne eivät ole vanhentuneet vieläkään. Hyvän mielen elokuvakin voi olla radikaali.

Olet nähnyt opiskellessasi monia”laadukkaita puolalaisleffoja”, jotka ovat myös ”masentavia”. Ja? Filmintekijä Roosa, elämä joskus on. En osaa pitää varteenotettavana kritiikkinä sitä, että laadukkuuden miinus olisi masentava aihe tai käsittelytapa. Eikä vastaavasti elokuvasta tee välttämättä hyvää se, ettei siinä ole ahdistusta tai ”psyykkistä tai fyysistä väkivaltaa”. Ei niitä usein ole mainoksissakaan. Mutta jos elokuva on tyhjä, se on huono, oli sen pyrkimys sitten järkyttää tai lisätä kauneutta maailmaan.

”Loppupeleissä kaikilla on täysi vapaus välttää asioita, jotka eivät ole heidän juttunsa.” Tässä on vain se ongelma, että jos et ota selvää ”miten toinen puoli maailmaa elää”, et oikein tiedä missä mennään eikä sinulla ole kykyä vertailla asioita – eikä oikeutta sanoa niistä mielipidettä (tai sillä ei ole mitään arvoa). Mistä tiedät, mikä on ”sinun juttusi”, jos vältät sen? Siksi minäkin aion katsoa elokuvasi, ennen kuin sanon siitä mitään.

Olen pyrkinyt täällä esiintuomaan kriitikkoudesta sitä puolta, että kriitikko ei voi olla ”kenenkään asialla”, kuten taidekaan ei ole. ”Taiteella ei ole tehtäviä, tehtäviä tehdään toimistossa”, sanoi muistaakseni Saul Bellow. Viimeksi runoilija/kustantaja/kriitikko Ville Hytönen totesi tämän kritiikin päivillä (löysin viimeinkin tarkan lainauksen – täsmennykset sulkeissa minun): ”Kriitikko ei ole kustantajan mainosmies [filmiyhtiön markkinoija] eikä hänen tarvitse olla kirjailijan [filmintekijän] hybriksen vastavoima tai edes lukijan [katsojan] palvelija, kritiikillä – anteeksi recensiolla – on itseisarvo.” Tähän liittyy se, että mainitsemasi ”lehtien ja blogien lukijat, viime kädessä annamme kriitikoille oikeutuksen ja sen huomioarvon, jonka he mielipiteillään saavat ja ansaitsevat” johtaisi taas huutoäänestykseen: arvostelijan kirjoitus ei miellytä, vaihdetaan arvostelija, jotta saadaan miellyttävä arvostelu, joka edistää kulloisenkin filmin markkinointia. Tämä ei ole lukijan, katsojan eikä yleisön etu, eikä varmasti taiteentekijänkään. Lukijat eivät ole massaa, vaan ajattelevat omilla aivoillaan ja luultavasti haluavat mahdollisimman hyvää kritiikkiä, ei mahdollisimman menekkiä edistävää arviointia.

Kontulan nuorisotalo ja Old Vic ovat myös eri asioita. Kontulan nuorisotalon Macbeth on harrastajateatteria, jota ei voi arvioida samalla mitalla kuin Old Vicin ammattilaisia, silti voi olla, että Kontulasta löytyy nouseva kyky, jolla on taiteelle annettavaa. Tekemällä elokuvasi olet Roosa nostanut itsesi Old Vicin ammattilaisasemaan: et voi olettaa saavasi silkkihansikaskohtelua, koska elokuvasi esitetään samalla kankaalla kuin Tree of Life tai Drive tai whatever. Vertailua tapahtuu. Arvostelija ei voi nostaa käsiään ja sanoa, että anything goes. Se on ammatinvalintakysymys: jos laitat elokuvasi tavalliseen levitykseen teattereihin, sitä kohdellaan kuten mitä tahansa muuta suomifilmin ensi-iltaa. Ja eikös se ole hyvä? Haluathan Sinäkin kehittyä elokuvantekijänä saamastasi vastaanotosta mahdollisesti kokemusta onkien?

Jos arvostelijan pitäisi olla käynyt määrätyt koulut, jotta hänen tekstinsä olisi pätevää, tarkoittaisi se kääntäen ehkä sitä, että kun elokuvantekijä on saanut ammattikoulutuksen, hänen elokuvansa aina ovat hyviä tai taidetta? Eihän se näin mene. En tiedä, miten kriitikoita tänään koulutetaan Suomessa tai millainen koulutus meillä kriitikoilla on, mutta uskon, että vain työ pätevöittää. Kokemusta pitää olla.

Siksi esimerkkisi ”lukiolaisena” tehdyistä elokuva- ja kirja-arvosteluista on kannatettavaa harjautumista, mutta ei tee vielä pätevää arvostelijaa. Lukiolaisena et todennäköisesti ole vielä lukenut tai nähnyt elokuvia monipuolisesti, tunne elokuvan historiaa tai oma-aloitteisesti kerää dvd-elokuvia kotikirjastaan puutteiden paikkaamiseksi. Jos ei tiedä, mitä ennen on tehty, ei voi koskaan tietää, mikä on todella uutta. Ilman kokemusta ei näkemyskään kehity.

Kirjoitat, että kriitikon pitäisi tuntea taiteenlajin lisäksi aika paljon ihmistä – se on totta kai hyvä ohje. Arvostelijan – niin kuin monen muunkin ammatinharjoittajan – olisi hyvä olla monipuolinen. Mutta kun kirjoitat, että kriitikon pitäisi tuntea ”häntä, jolle kirjoittaa, kuin häntä, josta kirjoittaa”, on se ongelmallisempi asia. Arvostelijahan ei kirjoita ”hänestä”, elokuvantekijästä, vaan vain ja ainoastaan elokuvasta, jonka näkee. On mahdotonta tulkita, mikä elokuvassa on suoraa heijastusta tekijän henkilöstä, hänen asenteistaan, persoonastaan, kiinnostuksen kohteistaan. Ei tarvitse tuntea tekijän henkilöhistoriaa (se on usein mahdotonta), ja julkisestihan tekijä voi itsestään ja teoksestaan todeta mitä haluaa esittäytyäkseen myönteisessä (tai kielteisessä) valossa. Vaikka olisi kuinka ”hyvin tiedetty”, että tekijä on sellainen ja sellainen, niin jopa Philip Rothin romaanien kohdalla on hyvin arveluttavaa vetää yhtäläisyysmerkki kirjailija Rothin ja kirjan ”Rothin” välille – esimerkiksi kirjassa Salaliitto Amerikkaa vastaan se olisi aika mind blowing excercise! Puhutaan vain teoksesta, koska siinäkin riittää tarkasteltavaa, varsinkin niin häilyvässä taiteenlajissa kuin elokuva (jolla tekijöitä voi olla monia, mutta puhutaan selvyyden vuoksi vain ”Fincherin elokuvasta” tms.)

Hitchock oppi elokuvan kantapään kautta, tekemällä. Powellille mikään elokuvan puoli ei ollut vierasta, vaikkei hän kouluja käynytkään. Silti nämä brittimestaritkaan eivät tehneet aina yhtä onnistuneita elokuvia. Ei niitä tee Fincher eikä varmasti tehnyt Tarkovskikaan. Taiteessa on kysymys jostain aivan muusta kuin oppiarvoista tai ammattitutkinnoista, niin myös kritiikissä.

”Mikä on perimmäinen motivaatio tekemisen takana?” Niinpä. Itseilmaisu, rakkaus elokuvaan, taipumus filmintekijäksi – tai vaikka arvostelijaksi. Terapiaa taide ei voi olla (sillä voi kyllä olla terapeuttinen vaikutus). Arvostelussa kyllä yhdistyy mielestäni parhaalla tavalla informatiivisuus, tulkinta ja arvottaminen, että siinä mielessä en tiedä parempaa tai käytännöllisempää tapaa tutustua elokuvaan tai taiteeseen ”by proxy”, jos ei halua heti lähteä lukemaan monografioita ja väitöskirjoja.

Yritetään ”tehdä jotain kaunista ja rakentavaa” kukin sarallamme!

Hyvän joulun terveisin

~(;^)~Hannu Björkbacka
22 vuotta elokuvasta kirjoittanut arvostelija, Keskipohjanmaa http://www.24.fi/elokuvat, DVD-Opas http://www.dvdopas.fi (KINO – ensi-illat), Suomen Arvostelijain Liiton, Filmiauran, Pohjanmaan taidetoimikunnan ja Keski-Pohjanmaan kulttuurirahaston jäsen – ja ennen kaikkea: elokuvan rakastaja (ei välttämättä aina niiden tekijöiden)

Moi Roosa! Kiitokset päivän nauruista. Toivottavasti isäsi ja miehesi ei lyö kassakaappia kiinni vielä tämän yhden flopin jälkeen, vaikutat todella tasapainoiselta ja skarpilta persoonalta. Jään hekumassa odottelemaan seuraavia ”hyvänmielen elokuvia”!

Kontulan harrastajateatteri ja Old Vic ei ole välttämättä naurettava vertaus. Jokainen teatterin ystävä tietää, että laitosteatterissa saattaa joutua kohtamaan pölyttynyttä ja pystyynkuollutta esitystä. Suomi on ollut kauan harrastajateatterin luvattu maa, ja harrastajateatterissa voi saada nähdäkseen tuoreita ja yllättäviä kohtauksia, koska ne on tehty pyhän hengen voimalla, tekemisen ilosta, vailla leipääntymisen pelkoa, täynnä vimmaa ja uskallusta.

Hannu, rakkautesi Taulukauppiaita kohtaan on varmasti aitoa ja siten arvostelun yläpuolella. Agree to disagree.

AkiJ:n esittelemä pointti on erittäin hyvä, ja herättää kysymyksen: miksei Avain Italiaan ole levityksessä sitten samaan tapaan kuin amatöörimäisemmin tehty Elma ja Liisa -puolipitkä? Siinä puolikas pituus ja kokeilevampi tuotantotapa tarkoittivat myös alennettua lipun hintaa. Olin yksi elokuvan nähneesta, Säätiön tilastojen mukaan 922 ihmisestä, ja kun tiesi mitä oli menossa katsomaan, en myöskään pettynyt.

Nyt Avain Italiaan -elokuvaa on markkinoitu festivaalivoittajana, kansainvälisenä menestyksenä, ja mikään näistä ei tietenkään pidä paikkaansa. Voi olla, että markkinointiryhmä on päättänyt nämä pointit, ja ohjaajan mielestä parempi olisi ollut markkinoida tätä amatöörituotantona ja kokeilevana, uutta tuotantotapaa esittelevänä elokuvana. Valitettavasti kuitenkin lipun ostavia ihmisiä ei kiinnosta miten elokuva on tehty, vaan se, onko se hyvä. Siihen tavoitteeseen on Avain Italiaan -elokuvan tapauksessa käytetty hieman harhaanjohtavaa markkinointia.

Antti Alanen: Kun ostaa lipun harrastajateatteriin, tietää menevänsä katsomaan harrastajaelokuvaa. Sama voi olla festivaaleilla, joka keskittyy harrastajien elokuviin. Avain Italiaan -liput maksavat aivan saman verran kuin muiden teattereissa pyörivien elokuvien, eikä tästä harrastuspuolesta ole nähdäkseni mainittu missään ennen tämän blogin kommentteja. Ainakaan en ole itse kuullut, eikä ollut ilmeisesti Kinnunenkaan.

Avain Italiaan -budjetiksi on ilmoitettu Elokuvasäätiön sivuilla 1,37 miljoonaa euroa. Jos kaikki näyttelijät ja iso osa ryhmää on ollut paikallisia harrastajia, mihin tämä raha on mennyt? Ja tietääkö Elokuvasäätiö tästä harrastuspohjasta, nähden siihen että he eivät saa tukea muuta kuin ammattimaista tuotantoa?

Ai oho, tämä on saanut ihan Elokuvasäätiön tukeakin 150 000 euroa, vaikka on vain harrastajien kokeilumielinen leffa. Sitten taas esim. Mitä Meistä Tuli ei saanut tukea yhden (1) filmikopion teettämiseen, kun ansaitusti pääsivät Shanghain elokuvafestareille. Ihan jännä olisi kuulla, millä perusteella Avain Italiaan sai tukea ja Mitä Meistä Tuli ei. Tuet takaisin, kenties?

”Olen tehnyt videolla oman elokuvan kavereiden kanssa. Voiko säätiöstä saada tukea sen levitykseen elokuvateattereissa?

Ei voi, säätiön tuki koskee vain ammattimaisesti tuotettuja elokuvia.”

Sinänsä kannatan Katsojan pointti siitä, että näille kokeiluille voisi määrittää selvästi normaalia alemman hinnan ja kertoa ihan julkisesti/laajasti etukäteen, mistä on kyse. Minullahan ei ole mitään sitä vastaan, että erilaisia tuotantoja on tarjolla eri levitysmuodoissa, kunhan peli on reilua eikä katsojia kuseteta. Julisteessakin hehkutetaan ”BEST FEATURE” ja ”BEST FOREIGN FILM”. Eli katsojille myydään kansainvälistä arvostelumenestystä joka on todella laadukas elokuva ja sitten kun rahat on saatu ihmisiltä, niin sanotaan, että ”joo, se oli vaan tämmönen turhamaisuusprojekti mulle ja kaikenmaailman kulttuuripajalaisille, kiitos kuitenkin masseista”. Kotisivuilla ei ole yhtään negatiivista arvostelua, vain ne joissa ylistetään elokuvaa tai sen tekijöitä. Mainitun Elman ja Liisan kohdalla tekijät kertoivat etukäteen jokaisessa haastattelussa tehneensä elokuvan huvin vuoksi ja myönsivät sen olevan pelkkä kokeilu. Reilua.

PS. Ai lapset ja nuoret ovat kohderyhmää? Kyllä lapsille suunnatut elokuvatkin voivat olla hyviä. Joku Winx-klubi varmaan uppoaa lapsiin tosi hyvin, mutta mieluummin näyttäisin heille esim. Disneyn piirrettyjä tai vaikka viiltäisin ranteeni auki. ”Tää on hei lapsille tarkotettuu” ei ole mikään lisenssi tehdä höttöistä ripulia.

AkiJ: Mitä meistä tuli -leffasta sai kyllä myös maksaa ihan täyden lipun hinnan, toki missään ei peitelty elokuvan amatööritaustaa. Avain Italiaan ja Elma ja Liisa ovat siinä eri tapauksia, että vaikka tuotantotapa oli poikkeava ja pestit osittain amatööreillä täytettyjä, taustalla oli molemmissa kuitenkin koulutettuja ammattilaisia. Mitä meistä tuli -elokuvassa ei ollut, ja se näkyi mm. kuvakerronnassa ja kuvalaadussa, jotka olivat erittäin heikkoja, jopa päänsärkyä aiheuttavia. Finnkinon sivuilta nopeasti tarkistettuna, Avain Italiaan on kestoltaan 1h 35min, aika paljon siedettävämpi ja realistisempi kuin Mitä meistä tuli, joka oli yli kaksituntinen. Elman ja Liisan 45 minuuttia oli suorastaan napakka.

Elmaa ja Liisaa tarkoitinkin kun lipun hinnasta puhuttiin, otin MMT:n mukaan vain pohtiessani tuota Säätiön tukien jakoa. Toki tuokin elokuva olisi voitu laittaa teattereihin halvemmalla hinnalla, se olisi jopa saattanut tuoda lisää katsojia.

”AkiJ kirjoitti:
Elmaa ja Liisaa tarkoitinkin kun lipun hinnasta puhuttiin, otin MMT:n mukaan vain pohtiessani tuota Säätiön tukien jakoa. Toki tuokin elokuva olisi voitu laittaa teattereihin halvemmalla hinnalla, se olisi jopa saattanut tuoda lisää katsojia.”

– Elokuvateatterit päättävät itsenäisesti elokuvalippujen hinnoista. Elman ja Liisan tapauksessa teatterit katsoivat kyseessä olevan lyhtytelokuvan ja lipun hinta oli sen mukainen. Pitkiä elokuvia ei ole tapana hinnoitella teattereissa laadun tai mahdollisen amatööriasteen mukaan: teatterille tulee aivan samat kulut riippumatta elokuvan laadusta.

Elokuvien teatterilevityksen kannalta Mitä meistä tuli -elokuvalla ja Avain Italiaan -elokuvalla on ainakin se ero, että MMT:n levitti tuotantoyhtiö itse ja AI:n levittää ”virallinen”, ammattimainen levitysyhtiö.

On kunnioitettavaa, että Roosa osallistuu keskusteluun. En muista kovin montaa tekijää, jotka olisivat täällä keskusteluun osallustuneet. Roosan tapa osallistua ei ole kuitenkaan paras mahdollinen. Kallen alaslyönti kriitikkona tai hänen ammattitaitonsa väheksyminen on hieman lapsellista, sillä olen nähnyt Kallelta myönteisiä arvioita myös ”hattaraelokuvista”.

Noiden pikkufestivaalien tuominen traileriin on hieman onneton temppu, koska niillä ei juuri ole oikeaa painoarvoa. Tuollainen markkinointi alentaa isojen festivaalivoittojen arvoa katsojien silmissä ja syö uskottavuutta niiltä elokuvilta, joiden voitot ovat oikeasti merkittävät.

Se on toki hienoa, että palkintoja tulee pienistäkin festivaaleista. Onnittelut niistä. Palkinto on aina palkinto ja pienikin tunnustus voi olla uutisoinnin arvoinen päivän lehdessä ja elokuvasäätiön sivuilla. Minusta Avain Italiaan elokuvan palkinnot eivät vain ole niin merkittäviltä festivaaleilta, että ne kannattaisi traileriin ja julisteeseen laittaa. Olen siis Kallen kanssa samaa mieltä. Myös markkinoinnissa soisi olevan jonkinlaista itsekritiikkiä ja odottaisin toimittajilta jonkinlaista taustatyön tekemistä.

Minusta keskustelu ”lipunhinta vs laatu” on älytön. Miten se laatu määritellään? Avain Italiaan näyttää trailerinsa perusteella ihan ammattilaistuotannon näköiseltä, vaikka siinä amatöörivoimia mukana onkin. Sisko, tahtoisin jäädä, Helmiä ja sikoja sekä Kielletty hedelmä -elokuvissa näyttelivät amatöörit, mutta kaikki kolme olivat lipun hintansa arvoisia kokemuksia. Sen sijaan esimerkiksi isolla rahallakin tehdyt Sucker Punch -tyyppiset elokuvat ovat sellaista paskaa, ettei niistä kehtaisi maksaa täyttä lipun hintaa. Lyhytelokuvat ovatkin sitten ihan oma juttunsa.

Katsoja päättänee, mitä haluaa mennä katsomaan ja näkee trailerin perusteella maistiaisen elokuvasta. Piste.

Harmaahapsi kirjoitti:
”Noiden pikkufestivaalien tuominen traileriin on hieman onneton temppu, koska niillä ei juuri ole oikeaa painoarvoa. Tuollainen markkinointi alentaa isojen festivaalivoittojen arvoa katsojien silmissä ja syö uskottavuutta niiltä elokuvilta, joiden voitot ovat oikeasti merkittävät.”
– No, no. Eiköhän a-luokan festareiden (Cannes, Venetsia, Berliini, Shanghai, Moskova, San Sebastián, Montreal, Locarno, Karlovy Vary yms.) asema ole varsin turvallinen. Otetaan ihan rauhallisesti vaan :)

Ymmärsit varmaan Tero väärin. Martti Meikäläinen tuolla kadulla ei osaa erottaa A-luokan tai B-Luokan festivaaleja näistä C-luokan festivaaleista.

Martti menee vaimonsa kanssa katsomaan ”festivaalivoittajaa” ja saattaa pettyä. Sen jälkeen hän ei jaksa enää käydä katsomassa festivaalivoittajia.

Tuota tarkoitin.

Pakko todeta vielä kerran, että jos antaa esittää elokuvaansa valkokankaalla täyteen hintaan, täytyy myös olla valmis kohtaamaan sille tasolle sijoitettu kritiikki. Ei ole suuri synti promotoida elokuvaansa hömppäpalkinnoilla, joita on itse ollut sponsoroimassa (Monacon filmifestivaalit), mutta tällaisen markkinointihyperbolen kriittinen tarkastelu tulisi myös vastaavasti hyväksyä.

Kalle on tietysti aika julma sanoessaan elokuvan olevan ”itsekritiikkiä huokuva turhamaisuusprojekti”, mutta tämä rehellinen näkemys on vähintään meille lukijoille arvokas ja hyödyllinen.

”Siksi kaikki elokuva-alaa seuraavat tietävät, mitkä ovat ne ainoat joilla on mitään merkitystä: Cannes, Berliini, Sundance, Toronto.”

Eikös Venetsia ole enää mitään?

Njoo, toki merkityksellisiä ovat myös Venetsia, Locarno, Karlovy Vary ja Shanghai. Kärjistämisen varjopuolia!

Indie-elokuvien promontarve on sen verran pakottava, että en tajua mihin näin perusteellinen akkolaadien teilaus nojaa. Eihän lahjahevosta suuhun katsota. Otetaan vain vastaan ja kiitetään.

Onko pienellä elokuvalla edes varaa painattaa uusia julisteita myönteisen kritiikin ilmestyttyä, niin kuin on tapana? Tai palkata PR-toimistoa idistelemään markkinointia? Ja ei kai kukaan ensimmäistä pitkää elokuvaansa tekevä voi saada Warner Brothersin oheistutantodivisioonaa valmistamaan esimerkiksi Avain Italiaan -korvakoruja, jonka jälkeen voisi kiireettömästi jäädä mittailemaan lippukassasuosion ja kritiikkien välisiä etäisyyksiä. Entäpä sitten massaelokuvien ilmainen promo, jota ne saavat kun päänäyttelijöitä haastatellaan mekaanisesti viiden minuutin ajan siitä, miltä tuntui näytellä toisten päänäyttelijöiden kanssa? Kuka tästä jaksaisi vaahdota?

Elokuvakritiikki on keskustelua elokuvasta, ei totuus siitä, vaikka siltä se muuten minusta usein näyttää. Kriitikoita pitäisi mielestäni kutsua makutuomareiksi, sillä kriitikoina me kiistatta esiinnymme numeroita antavina opettajina, joiden auktoriteetin alkuperästä ei kukaan tiedä mitään. Eikös se ole hieman naiivia ajattelua, että kriitikko ei Suomessa istuisi lippukassan edessä blokkina tahi promoottorina? Mitä erikoisemmasta tai taiteellisemmasta elokuvasta puhutaan, sitä vähemmän elokuva saa mainetta muutoin kuin elokuva-arvostelujen kautta. Siis noin perinteisesti ja yleisesti.

Elokuvan nähneenä sanon, että Avain Italiaan on vuoden ihastuttavin romanttinen vaahtokarkki. Joskus niitä pitää saada, paistaa nuotiolla hyvässä seurassa ja hykerrellä paremmalla mielellä.
Kärsimystä ja jäätäviä sisarpuolia elokuvassa toki on, mutta valitettavasti siihen ei jää mahdollisuutta eläytyä ehkä siksi, että päänäyttelijä ei ole kovin vakuuttava tai ahdistukselle ei ole annettu ”palstatilaa”. Tai ehkä siksi, että orpo-tyttö-rukka lohduttautuu niin upeilla kengillä. Elokuvan puhe on jokseenkin yksirytminen, siinä tuntui olevan vain joutilas tempo, mikä alkoi kyllästyttää kun näyttelijöiden kävelykin laahusti samaa tahtia.

Muuten olen sitä mieltä, että Avain Italiaan tekee palveluksen erityisesti teineille, siksi että se on satu, jossa omasta kasvatuskodistaan ulos äänestetty tyttö löytää parhaita ystäviä heti kättelyssä. Juoni ei toista kampittamista eikä kilpailua tyttöjen kesken. Se raaputtaa minussa ihmeellistä viatonta pintaa, josta en ole varma onko sitä enää edes olemassa. Rohkeasti vaan kukkamekkoiset tytöt kaduille promoomaan tätä ja seuraavia elokuvia.

Ja: täydellistä itsekritiikkiä hehkuva on se leffa, joka ei koskaan valmistu.

Kävin tämän blogin rohkaisemana katsomassa tämän kukkamekkoisille tytöille tarkoitetun elokuvan. Minun vaahtokarkin tarvettani se ei valitettavasti täyttänyt. Päänäyttelijä oli niin surkea, että pilasi elokuvan. Elokuva oli kaunis valaisultaan ja lavaistukseltaan, mutta siihen se valitettavasti jäi.

Vaahtokarkkia tytöille ja myös pojille pitää olla, mutta tämä elokuva oli minusta hieman heikko. Moni naiskatsoja poistui salista kuitenkin hymy huulilla, joten tokkopa tuo nyt ihan turha kokemus heille oli. Itse olen keski-ikäinen ajoittain puolalaisistakin elokuvista pitävä mies.

Minua rupesi itse asiassa kiinnostamaan enemmän salissa ollut suomalainen mieshuippuohjaaja. Ryhdyin elokuvan puolessa välissä seuraamaan enemmän hänen reaktioitaan kuin kankaan tapahtumia. Hän katsoi elokuvan kyllä loppuun, mutta hän kirjoitti joko muistiinpanoja puhelimeensa tai lähetti jatkuvasti tekstiviestejä.

Mutta ”Rosa Karo”? Onko tällä elokuvalla tavoiteltu paikkaa Los Angelesin auringossa ja kaikki ohjaajan nimeä mukaanlukien tehdään sen mukaisesti?

Nostan kuitenkin edelleen hattua sille, että olet täällä meidän Hyeenojen riepoteltavana.

No hei, hei murut! :) Tällähän te olette jatkaneet juttua sillä välin kun olen viettänyt joulua pyjamassa!

Kiitos kaikille mielipiteidenvaihdosta, on ollut kiinnostavaa lukea näkemyksiänne…

Viimeisen viikon olen kiertänyt Oulussa, Tampereella ja Turussa näytöksissä tapaamassa yleisöä ja Tennispalatsissakin olen pistäytynyt pariin kertaan juttelemassa siellä olevien kanssa, mutta valitettavasti en tainnut onnistua sihtaamaan Harmaahapsen ja tekstaajaohjaajan kanssa samaan näytökseen.

Kuten ennenkin sanoin, ei oteta mitään niin tosissamme, varsinkaan elokuvaa. Sillä on niin paljon muitakin tehtäviä kuin ottaa itsensä vakavasti – vaikka herättää ajatuksia tai keskustelua, viihdyttää, valistaa, voimaannuttaa, koskettaa sydäntä tai tunteita, tarjota aivopähkinä, pakopaikka, mansikkapaikka tai jopa olla vain omituinen oma itsensä…

Vaikkakin onkin aika absurdi tunne herätä ensi-ilta-aamunaan siihen, että annetaan julkista sapiskaa, erityisesti kun kyseessä on ensimmäinen kerta ja olin suhteellisen pahaa-aavistamaton – ei ”hyeenoiden” nauru todellakaan riitä suistamaan uskoani ihmiseen, varsinkin kun olen saanut päivittäin kohdata ihkaoikeita katsojia, ja keskustella heidän kanssaan elokuvan herättämistä kysymyksistä ja fiiliksistä.

Helsingissä ja Turussa on ollut täydet salit, ja suuri osa kanssani keskustelemaan jääneistä sadoista ihmisistä on kiitellyt elokuvaa ja nimenomaan sen erilaisuutta – kauneutta, verkkaisuutta ja runollisuutta. Toki olen vastaanottanut myös kritiikkiä, josta olen oikeasti kiinnostunut ja valmis oppimaan, jos minut kohdataan tasaveroisena, kuten siinä tilanteessa, kasvoista kasvoihin ja ihminen ihmiselle.

Toivon kaikille Kallen blogin lukijoille mahtavaa vuotta 2012 täynnä monimuotoisia taide- ja elokuvaelämyksiä ja tapaan mielelläni livenä Kallen tai kenen tahansa muun, joka haluaa jostain näistä aihesta kanssani jutella. Laittakaa vaikka Facebookiin yksityisviestiä.

Roo

P.S. Harmaahapsi, Karo on äitini tyttönimi, jota käytän ulkomaisissa töissäni. Siis silkkaa mielikuvituksen tuotetta siinä on paljon vähemmän kuin Avain Italiaan – elokuvassa itsessään… :)

P.S.2. Hapsonen, sinäkin olet joskus ollut lapsonen… :D Kuulostat siltä, kuin olisi jotenkin väärin tai halpamaista ”tavoitella paikkaa Los Angelesin auringossa”. Auringossa ei ole mitään vikaa, mutta ns. Hollywoodiin en ole tietoisesti pyrkimässä, minulle riittää kyllä pienempi budjetti ja isompi vapaus, jonka miljoonan, parin euro-indie tarjoaa.