Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Arvio: Max Payne-elokuva ei tuo Suomelle kunniaa

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 15.10.2008 10:00

Olen parikin kertaa verrannut peleihin perustuvien, kehnojen elokuvien katselukokemusta siihen, että joutuisi katsomaan pari tuntia sivusta ja paikoilleen kahlittuna, kun joku toinen pelaa.

Tuo ei riitä kuvailemaan Max Payne -elokuvaa, joka saa Suomen ensi-iltansa perjantaina. Se on kuin katsoisi 100 minuutin ajan, kuinka joku toistaitoinen tunari sähläisi harvinaisen tahmean pelin parissa pääsemättä juuri lainkaan eteenpäin.Max Payne

Kyllä, suomalaisen Remedy -firman menestyspeliin perustuva Max Payne on ammuskelupeliin pohjautuvaksi elokuvaksikin heikko suoritus.

Olen usein miettinyt, mitä tällaisten elokuvien tekijät ajattelevat. Jo alkuvaiheessa on ollut selvää, että elokuvasta tulee onneton lörähdys, joka ei voi miellyttää edes arvostelukyvyttömimpiä teini-ikäisiä toimintaleffafaneja. Studiolla on päätetty painottaa budjettia enemmän markkinointiin kuin elokuvan tekoon. Niinpä edes räiskintäjaksoissa ei ole mitään omaperäistä tai säväyttävää.

Ensikertalaisen Beau Thornen käsikirjoitus on pelissä esiintyviä nimiä tasaiseen tahtiin tiputteleva lista kohtauksia, joista ei muodostu jäntevää jatkumoa. Se on enemmänkin hyökkäys useimpia dramaturgian sääntöjä vastaan, yritys kertoa tarinaa, jossa ei ole tarinaa.

Ei ihme, että näyttelijät kävelevät rooliensa läpi lamaantuneen näköisinä. Ensimmäisen tunnin ajan sankaripoliisi Max Payne lähinnä siirtyy huoneesta ja rakennuksesta toiseen, suunnilleen siinä järjestyksessä kuin pelissäkin, keräten eräänlaisia johtolankoja.

Näin pohjustetaan elokuvan ainoaa juonielementtiä: Maxin perhe on tapettu, ja hänen täytyy kostaa, mutta kenelle – kuka saa viimeisen luodin päähänsä?

Mark Wahlbergin
Suuri Tuska

Peliä pelanneet pääsevät déjà vu -fiiliksiin, mutta en tiedä, onko sekään hyvä asia. Pelistä lainattuja tapahtumapaikkojen ja henkilöiden nimiä oikein korostetaan. Luulevatko tekijät, että se riittää pelaajien tyydyttämiseen?

Kaikki on karikatyyria henkilöiden nimistä lähtien – Payne lausutaan pain, tuska. On ihan ok, että pelissä seikkailee henkilö nimeltä Suuri Tuska. Siihen ei tarvitse kummemmin kiinnittää huomiota. Mutta elokuvassa se on kamalan tökeröä – etenkin kun elokuva yrittää kaikin voimin kieltää tällaisten seikkojen nolouden.

Suurta Tuskaa ruumiillistava Mark Wahlberg on selvinnyt ilmeisen ahdistavista kuvauksista kahden ilmeen repertuaarilla: alkupuolella hänen suunsa on välillä auki, myöhemmin kiinni.Max Payne
Pääasia elokuvassa on toiminta, eli ampuminen. Siihen päästään kunnolla vasta viimeisellä kolmanneksella, mikä on kohderyhmän sikamaista halveksumista.

Mukana on pelin elementtejä, kuten ajan hidastumista silloin kun luodit lentävät. Nämä tehosteet olisivat näyttäneet hyviltä korkeintaan aikanaan Matrixin rinnalla. Siitä on yhdeksän ja puoli vuotta.

Elokuvan on ohjannut John Moore, jonka edellinen tekele oli Ennustus-kauhuelokuvan uusintaversio. Se oli melkein yhtä innoton kuin Max Payne – melkein.

Miljoonien teinien
kusetusta

Tietokone- ja konsolipeleistä tehdyt elokuvat ovat oma, outo lajinsa. Suurin osa niistä on tehty ainoastaan siksi, että tunnetulla brändinimellä on helppo kusettaa muutamia miljoonia teinejä ostamaan leffalippu tai dvd. Max Payne vahvistaa kurjaa sääntöä.

En osaa kuvitella, miten kukaan voisi pitää tällaisesta pystyynkuolleesta elokuvasta. Joten Suomi-yhteys siellä jossain taustalla kannattaa suosiolla unohtaa Max Paynen elokuvaversion osalta: tässä elokuvassa ei ole mitään, ei yhtään mitään, jonka suomalaisuudesta voisi olla ylpeä. Eipä Suomi näykään kuvissa edes sellaisina pieninä vitseinä kuin pelissä.

Ja jos pelielokuvista kiinnostuneet vielä kaipaavat vertailukohteita, niin Max Payne häviää jopa vuosi sitten valkokankailla nähdylle räiskinnälle Hitman. Elokuvilla on paljon yhteistä lähtien siitä, että uusi Bond-tyttö Olga Kurylenko esittää molemmissa venäläistä, sankarille itseään tarjoavaa prostituoitua. Sankari muuten sanoo molemmissa elokuvissa ei.

Pelielokuvien muovisella kentällä Max Payne on lähimpänä saksalaisen Uwe Bollin tuottamien ja ohjaamien räpellysten tasoa. Valinnan tekeminen näiden välillä on kuin päättäisi, haluaako ruton vai tuberkuloosin, mutta pakkotilanteessa sanoisin kyllä Bollille. Näkemissäni Boll-elokuvissa on sentään enemmän tapahtumia ja edes tahatonta huumoria.

(Kuvat Michael Gibson / Twentieth Century Fox Corporation)

Max Payne -elokuvan kotisivut

Kaikki Kuvien takaa -blogin merkinnät löydät täältä

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Tämä arvostelu taas jatkaa sitä perinettä mitä monet muut arvostelijat pitävät yllä. Tuntui alusta lähtien että kinnunen oli asenteella ” Pelistä tehty elokuva = PASKA ” Olisi mielenkiintoista tietää mistä elokuvasta tämä mies pitää.

”Mielestäni ukrainalaisen Scgavqo Broccvusxjin äärimmäisen lämmin kosketus näkyi selkästi ja ihanaisesti mustavalkoisessa mykkäelokuvassa Sokea paimen, joka sijoittuu niitylle. Vaikka filmin kesto onkin 4,5h on se takuulla vuoden merkittävin teos”

Näin Max Paynen keskiviikkonna kutsuvierasgaalassa. Olen yhdestä asiasta Kinnusen kanssa ihan eri mieltä. Elokuvassahan on tahatonta huumoria vaikka kuinka. Puolet siitä meni nauraessa, kun Wahlberg yrittää näyttää niin vakavalta. Ja erikoistehosteetkin, hoh hoh. Ilman näitä valopilkkuja Max Payne olisi ollut sitä Äärimmäistä tuskaa mitä nimi lupasi.

[quote]Olisi mielenkiintoista tietää mistä elokuvasta tämä mies pitää.[/quote] Juurihan Kinnunen tuossa kertoi pitävänsä Jason Bournen seikkailuista ja Crank:sta. Hassua että tässä haukutaan toimintaelokuvien vihaajaksi Kinnusta. Mieshän on kirjoittanut jo parikymmentä vuotta sitten Gore Hound lehteen, joka oli erikoistunut “kauhuun, roskaan ja väkivaltaan”. Ja taitaa edelleen olla mukana ainakin Night Visions kauhufestivaalin järjestämisessä, sekä Rakkautta ja Anarkiaassa. No eiväthän nämä lapsoset sellaisista tiedä. Kotiin kasvamaan.

myöskään elokuvista ei saa koskaan kelvollista peliä, joten miksi sen täytyisi toimia toiseenkaan suuntaan

Ystäväni, nimimerkki Kvantti kommentoi elokuvien ja pelien suhdetta ja etenkin tapaus Max Paynea osuvasti eräällä keskusteluboardilla: ”Ennen tehtiin lisenssipelejä elokuvista ja ne kaikki olivat järjestään surkeita tai parhaimmillaan keskitasoa vähän parempia, nykyään tehdään elokuvia peleistä ja sama rahastuksen mentaliteetti loistaa kilometrin päähän. — Itseäni yleensä masentavat peleihin omaksutut elokuvalliset keinot; kuka jaksaisi oikeasti kiinnostua Max Paynen kaltaisesta kliseisestä, tönköstä ja mustavalkoisesta käsikirjoituksesta ilman mustia nahkatakkeja, tuplaberettoja ja vuorovaikutteisuutta? Pelin juoni oli alunperinkin kasaan saksittu parodia tehokeinoja, vaikeaa keksiä miten se voitaisiin kääntää takaisin mielenkiintoiseksi elokuvaksi ilman että pelimäisyyttä tuotaisiin esiin elokuvamaisuutta enemmän. Ja se voisi olla liian vaikeaa ymmärrettäväksi tämän kohderyhmälle.” Enpä osaisi tuota paremmin sanoa.

Tarkennuksena edelliseen kirjoitukseen haluisin lisätä että ”pelimäisyydellä” tarkoitan niitä piirteitä jotka ovat mielestäni pelimedian hyveitä, sen parhaita ja luonteenomaisimpia innovaatioita ja sisäänrakennettuja mahdollisuuksia ja jotka erottavat sen esimerkiksi elokuvasta ja kirjallisuudesta: sellaisia piirteitä kuten epälineaarisuus, generatiivisuus ja emergenssi, joiden innovatiivista siirtämistä valkokankaalle haittaa se yksipuolinen malli, jolla elokuvateatterissa esitettävän liikkuvan kuvan muotoa edelleen ajatellaan. Myös flow-tilan tavoittelu on korostunutta peleissä, muttei sen yksinoikeus; elokuvan esittämien viitteiden ja ärsykkeiden suodattaminen ja käsittely voi olla yhtä haastavaa kuin intensiivinen väittely kahden asiantuntijan kesken ja samalla siten palkitsevaa, mutta onko näin esimerkiksi Max Paynen tapauksessa? Ilmeisesti ei.

En kauheasti odottanut, mutta yllätyin joillain alueilla positiivisesti. Visuaalinen ilmaisu, kuvaus ja lavastus oli hienoa, ei jäänyt projektin hyvyys siitä kiinni.

Käsikirjoitus, dialogi, huumorintajuttomuus, liiallinen realismi, nämä asiat taas eivät niin miellyttäneet ja harmiksi niistä yleensä hyvät jutut syntyvät. Myös huono äänimaailma. Ääni on halvin erikoisefekti. Harmi kun eivät voineet oikeussyistä käyttää Waltari-miesten loistavia musiikkeja.
Silti Kinnusen arvostelusta jäi jonkinlaisen ajojahdin tunnelma? Pakko lytätä tämä täysin, kun joku on vienyt tikkarini? Varsinkin Böll vertailut olivat mielestäni kohtuuttomia. Kannattaa katsoa enemmän Böll-leffoja tai käydä Espoo Cinessä niin osaa erottaa paremmin heikon ja surkean eron.

Korjaus edellisen viestin kirjoitusvirheeseen. En tarkoita että hyvät jutut syntyvät huumorintajuttomuudesta ja liiallisesta realismista. :)

Noniin, nyt tämä on nähty itsekin… Kävinköhän minä edes katsomassa saman elokuvan kuin arvostelija? Ei sillä etteikö tuossa elokuvassa kritisoitavaa olisi ollut, mutta rajansa kaikella. Kieltämättä kovasti löyhkäsi ajojahdilta tuo Kinnusen arvostelu, kun kerta MITÄÄN hyvää mies ei elokuvasta löytänyt. No makuasioitahan nämä, toiset tykkää Bollista, loput eivät.

”Se mikä minua kummastuttaa on, että kriitikot tuntuvat yleensä kiinnittävän huomiota vain kahteen asiaan. Juoneen ja näyttelijöiden suorituksiin. Mielestäni kolmas vähintäänkin yhtä tärkeä asia on elokuvan tunnelma, atmosfääri, sävy tai miksi vaan sitä haluaakaan kutsua.”
Elokuva on kerronnallinen taide- ja ilmaisunmuoto, joten tarina, juoni ja sitä kuljettavat hyvin kirjoitetut ja motivoidut henkilöt ovat tärkeitä elementtejä. Mielestäni kaikkein tärkeimpiä. Visuaalisuus, sävyt ja tunnelma ovat hyviä lisiä elokuvan kokonaisuuteen, mutta jos niiden tukena ei ole hyvää narratiivista selkärankaa, niin ei siitä kunnon elokuvaa saa aikaiseksi. Visuaalinen tunnelma ja näyttävyys ilman sisältöä sopii kyllä hyvin esim. muutaman minuutin musiikkivideoihin, lyhytelokuviin, demoihin tai vastaaviin mediateoksiin, mutta puolentoista tunnin elokuva jää vain höttöiseksi silmäkarkiksi. Eikä siinä mitään, silmäkarkkia tarvitaan myös multipleksien kankaille, mutta mielestäni on suoranaista viihde-elokuvan halveksimista väittää, että ”Hei ei sen tarvitse olla niin hyvä, sehän on vain viihdettä.” Tällaista väitettä kun kuulee nykyään masentavan usein.

Itse kävin ensi-illassa katsomassa, Helsingin Tennispalatsissa. Kummatkin Max Payne-pelit pelanneena on pakko sanoa että ”film noir” tunnelma saatiin haltuun erittäin hyvin. Max Paynen suurkaupungissa sataa koko ajan lunta, rakennukset ovat ahdistavan rappeutuneita ja pimeää riittää vaikka muille jakaa. Wahlbergin ilmeet eivät tosissaan ole mitään maailman kovinta näyttelemiskamaa, mutta eipä Max Payne koko pelin aikana paljoa hymyillyt.

Ajatelkaapa että sisällänne polttaa uskomaton vihan ja koston tunne, ettekä halua muuta koko maailmassa kun löytää syyllisiä jotta voisitte pistää ysimillisen murhaajan silmään. Ajatelkaa että kärsitte unettomuudesta ja kokoaikaistista painajaisista ja että olette borderline-addiktoituneita kipulääkkeisiin.

Onko mielikuva valmis? Hyvä. Miettikää nyt että olisiko teillä fiilis ilveillä tuossa mielentilassa. Monet haukkuvat Marky Markin näyttelemistä ja ilmeitä ”tyhkiksi”. No, tähän elokuvaan se tyyli sopi erittäin hyvin.

Pari asiaa tosin minuakin pelien fanina pänni. Elokuvan juoneen on taas lisätty elementtejä Iraqin sodasta – sodasta josta on minun mielestäni kuultu ihan tarpeeksi. Oikeastaan siis ainoa iso miinus tulee juonen muutoksista. Olisivatpa vain pitäneet mafian pelissä, ja antaneet sen Iraqin sodan olla.

NOPEA VERSIO: Hyvä tunnelma, hyvät näyttelijäsuoritukset ja ylipäätänsä hyvää kameratyötä (erittäin film noir, pelin tyyliin. Huonoja juttuja olivat juonimuutokset ja oikean musiikin puute (vaikka epäilen että syy jälkimmäiseen on laki)

9/10 koko elokuvalle.

– Karathos

Oi, painoin kyllä enter-nappia rivivaihtoja varten… näköjään niitä ei tullut mukaan. Voisiko joku toimituksesta vaikkapa editoida ettei ihmisiltä lähde silmät päästä?

Kiitos!

Ja kirjoitusvirheitä löytyy… voisinpa editoida itse. :p

Hyvä Karathos. Kommenteissa ei toistaiseksi voi käyttää rivivaihtoja.

ihmettelin että onko kriitikolla huono päivä. mutta elokuvan nähtyäni en enään sitä ihmettele. jumalattoman tylsä alku eikä loppukaan lähtenyt kunnolla potkuun. pelifanien tyytyväisyys, mistä se johtuu? riittää kun elokuvassa on samaa juonta kuin pelissä? oma arvosteluni: korkeintaan kaksi, mutta tällä hetkellä tuntuu että yksi tähti.

Tylsä, sisällötön, naurettava, turha, hajuton, mauton, ruma, ärsyttävä, lapsellinen, lapsellinen, siinä adjektiiveja joilla Max Payne-elokuvan kuvailisin. Pelit olivat edistyksellisiä, tässäkö toimintaelokuvan tulevaisuus? Onko tämä tehty kahdeksanvuotiaille? Kuka antaa rahani takaisin? Kuka palauttaa Maxin maineen? Olisi pitänyt mennä Kummeliin, sekin olisi varmaan parempi ja jännittävämpi. PELKKÄÄ HEIKKOUTTA.

Kyllä täällä taas huomaa oikein kommenttaja.. Luin tän koko stn palstan läpi.. Täällä ainoot ketkä vinettää ovat ihmiset ketkä haukkuvat peleistä tehtyjä elokuvia. Muut yrittää kirjottaa mitkä elokuvat on hyviä. Joku siellä oli kirjottanut että tää on samanlaista räiskintää ku kaikki muuki ja että on tämmönen nähty.. On ne kaikki muutki elokuva genret nähty ja neki on sitä samaa, paitsi eri näyttelijät.. Kyllä mä ymmärrän että tänne haukkunsa postanneet ihmiset on siinä 30-50 v. sisällä.. Ja joku tais kirjottaa säälivänsä nykyajan nuorisoo ku ollaan niin sisällyksettömiä.. Sielä herra/rouva voisi sitten kertoa mistä elokuvista saadaan sitä sisältöä??? En itsekkään elokuvaa ylistä mutta mielummin sitä katson kun jotai 50-luvun suomalaista talonpoika pätkää.. Jokaisella on oma makunsa mutta kuitenkin menee se kritisoiminenkin jossain vaiheessa kyllä ylitse täällä..

Silent Hillistä tuli ihan katsottava elokuvaversio. Tämän ymmärtänee sillä, että kyseessä oli kauhupeli, joka käänty luontevammin elokuvaksi Max Paynen tapaisten putkijuoksujen sijaan.

Saapi nähdä kummoinen elokuva Halosta saadaan Peter Jacksonin tuottamana. Todennäköisesti LoTR:maista tehostetulitusta.