Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Apulanta-elokuvasta

Blogit Kuvien takaa 30.8.2016 06:47
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Ei tätä olisi voinut kuvitella vielä kymmenen vuotta sitten. Suomeen on kasvanut aivan uusi alueellisen ja riippumattoman elokuvantekemisen kulttuuri.

Sen on mahdollistanut ennen kaikkea digitalisaatio. Tuotantojen hinta on laskenut jonkin verran, levittämisen peruskustannusten aika paljonkin. Tekemistä on helpompi harjoitella ja ammattilaisuus ei ole vain harvojen käsissä.

Rendel on piakkoin valmistuva mikkeliläinen supersankarielokuva. Hukkakaurat oli pohjanmaalaista draamaa. Bunny the Killer Thing oli raiskauskomedia Kajaanista, ja niin edelleen.

Oletan, että Samurai Rauno Reposaarelaiseen kohdistuu aika suuria odotuksia, jahka se lokakuussa Meri-Porista Suomen valkokankaille leviää.

Ominaispiirteitä ovat tekeminen ilman Suomen elokuvasäätiön tukia (tai hyvin pienin tuin), ja se, että tekijät eivät ole käyneet ainakaan perinteisimpiä elokuvakouluja.

Digitaalisella kaudella ei alueellinen elokuvantekeminen ole kovin montaa menestystä tuottanut – perinteisellä mitalla laskien ei yhtään hittiä tai hitinpuolikastakaan.

Ensi viikolla ensi-iltaan tulee Teit meistä kauniin, joka on Apulannan ex-basistin Tuukka Temosen ohjaama ja tuottama näytelmäelokuva Apulannasta.

Muistetaan nyt, ettei yksittäisten omapäisten auteurien luotsaama alueellinen elokuvanteko koskaan kuollut. Suomessa kultakautensa oli Visa Mäkisellä, joka teki Porissa elokuviaan 1979-1986. Timo Koivusalo jatkoi perinnettä rakentamalla Nakkilaan studiot, joiden ympärille ei kuitenkaan kasvanut pysyvää tekemisen keskusta. Markku Pölönen yritti samaa Pohjois-Karjalassa.

Joihinkin – ei kaikkiin! – alueellisiin elokuvanteon kulttuureihin on nimenomaan kuulunut itsepäisyys, jos ei jopa umpimielisyys. Vaikka kannattaisi ehkä kysyä tarinan ja dramaturgian suhteen neuvoja ulkopuolisilta, mennään tiukalla auteur-linjalla. Temonen ei ole itse kirjoittanut elokuvaansa, mutta fiiliksenä siitä välittyy ehdoton usko omaan osaamiseen. Ehkä perusteluksi on riittänyt, että taustalla oleva tarina on tosi.

Elämäkertaelokuvien genreä on luonnehdittu osuvalla käsitteellä katkeransuloinen hagiografia. Temonen löytää siihen erikoisen minäkulman.

Omaelämäkerrallinen elokuva ei ole tietenkään uutta, sellaisia ovat tehneet yhtä lailla Federico Fellini ja Rainer Werner Fassbinder kuin Cameron Crowekin. Temonen tuo kuvaan omien pyhimys/menestyssiipien nostamisen. Näennäisesti hänen oma valkokangasversionsa on ikävä jätkä, mutta Teit meistä kauniin on elokuva nuorista sankareista, joiden kohtalona on kohta menestyä, ja tämä oikeastaan täysin ulkoelokuvallinen tosiasia on tärkein elokuvaa – sekä sen juonen että oletettavasti tekemisen motivaatiota – vievä voima.

Dramaturgisia kaaria on elokuvan sisällä vain alkeellisesti. Oletus ikään kuin on, että se varsinainen katsojalle tarkoitettu kaari on elokuvan hahmon ja hänen tosielämän esikuvansa välillä. Aivan elokuvan alussa näytti siltä, että tässä on nuorisoleffa, jossa nimenomaan on energiaa. Pian kävi ilmi, että päämäärä puuttui. Tuttuus oli se ainoa juttu, ja kun näköiskuvat pulputtavat suljetussa akvaariossaan keino-ysäri-Heinolassa odottaen muuttumista ”Apulannaksi jonka me tunnemme”, kohta niiltä loppuu happi. Se myöhempi menestyskö on se syy, miksi ”tarina”, jota ei oikein ole, piti elokuvana kertoa?

Toisin sanoen elokuvaa katsoessa sen kummallisen dramaturgian vuoksi alkoi miettiä sen tosikkomaisuutta ja lapsellisuutta, sitten sitä, minne tämä on menossa ja sitten pian sitä pahinta kysymystä: miksi tämä on tehty.

Kirjoitin Imageen itse elokuvasta kolumnin. Tämä blogimerkintä on syntynyt pitkälti kolumnin jälkiajatuksina, etenkin kun se herätti keskustelua ja Temonen itse lähetti tuohtuneen sähköpostin.

Kolumnia ruodittiin jo MTV3:llakin, eli elokuvasta kirjoittaminen voi ylittää uutiskynnyksen, jos elokuvan aiheena on Teemu Selänne tai Apulanta. Tekstiä on väitetty kritiikiksi, vaikka se on kolumni. Tyylilajiltaan kolumni on erilainen kuin kritiikki ja arvostelu. Perinteisempään arvioon en olisi ottanut kierroksia siitä, mitä Temonen elokuvastaan sen verkkosivuilla paasaa.

Se, että kolumni on kärkkäämmän ja spesifimmän tulokulman mahdollistava laji kuin elokuvakritiikki, ei tarkoita, ettenkö allekirjoittaisi jokaista sanaa kolumnistani.

Olen kuullut elokuvasta myös innostuneita kommentteja. Siinä on ainakin purrut bändiharrastuksen nostalgia. Itse en tunnistanut sen kuvaamaa Suomea, elämää ja ihmiskuvaakaan kovin tutuksi, vaikka olen kutakuinkin Temosen ikäinen, kaksi vuotta nuorempi. Tuntui, että katsotaan huonosti kirjoitettua lavastusta kiikareilla. Toki tämä sinänsä ei ole sen suurempi ongelma kuin monissa muissakaan kotimaisissa, ammattimaisemmissa nostalgialeffoissa (Ganes, Koivusalot jne.), ainoastaan samaa luokkaa. (Eikä Teit meistä kauniin ole mikään maailman huonoin elokuva sinänsä.)

Temonen loukkaantui kolumnistani ja ymmärrän hyvin, että niin voi käydä. Sähköpostissaan hän ihmetteli, mistä ahdistukseni kumpuaa. Hän ei ilmeisesti huomannut, että kirjoitin hänen elokuvastaan.

Kun katson elokuvia, saatan tuntea voimakkaasti. Ehkä siksi kirjoitan niistä ammatikseni. Minua elokuvassa kutakuinkin loukkasivat sen tarinallinen estetiikka, perimmäinen ajatusmaailma ja maailmankuva. Tämä on sitä, mihin myös kokoomuslaisuuden maininnalla viittasin. Tulkintani mukaan Teit meistä kauniit on nostalgiaa ja oodi niille ihmisille, jotka vaan ovat vaikeuksista huolimatta jotenkin menestyvämpiä kuin muut. (Tulkintojen tekeminen elokuvista ja niiden maailmankuvista on tietysti ihan vihoviimeistä, koska hei, eihän kuvien alla mitään voi olla.) Tämä ei ole välttämättä mitenkään tarkoituksellista.

Mutta henkilöhahmotkin ovat todella ohuita ja klisemäisiä, mikä on erityisen kummallista, kun esikuvina ovat Temonen ja vanhat kaverit itse.

Tekijöiden motivaatioita en voi arvailla, mutta Teit meistä kauniin tuntuu rasti ruutuun -elokuvalta. Se on tuotettu ja toteutettu – ehdottomasti ja vilpittömästi sanottuna aikamoinen saavutus – muttei ajateltu. Laadin kolumnin viikkoja sitten, ja jotenkin tämä seikka vain korostuu Temosen pariskunnan haastatteluissa, kun he kertovat elokuvasta suurena panostuksena, johon on laitettu omat ja vieraat rahat kiinni. Suuri, suuren suuri panostus – mutta mikä on tarinan pointti, mikä on tekijän näkemys ja ajatus? Vainko se, että kaveruksista tuli myöhemmin kuuluisia? Lopussa on tietenkin montaasi, yllättävän pitkäkin, muistuttamassa asiasta, ikään kuin legitimoimassa jo nähtyä elokuvaa.

Kirjoitin kolumniin, että parasta tässä elokuvassa on se, että se on tehty, koska siltä Teit meistä kauniin tuntui. Se on tehtyä elokuvaa, teollista, vaikka se olisi kuinka ”indie” ja tehty omakustanteena. Varmaan myös kuplassa tehtyä, koska oletettavasti Temosen voimakas reaktio osaltaan johtuu siitä, ettei hän ole aiemmin tullut ajatelleeksi, että elokuva, vai pitäisikö sanoa ”panostus”, ei ole kaikkien mielestä kovin hyvä.

En katso näitä alueellisia indie-leffoja erityisesti jonain vakavana kriitikkona sen enempää kuin mitään muutakaan elokuvaa. En myöskään tekijöiden kaverina tai fanina.  Voin kirjoittaa vain siitä, minkä näen. Olenko tosikko? En tiedä, mutta minusta tämän elokuvan tappaa juuri sen tosikkomaisuus yhdistettynä substanssin puutteeseen.

Minusta elokuvat kannattaa arvottaa julkisesti huomioiden se genre, johon ne kuuluvat. Ehkä asiaa pitäisi lähestyä kysymällä, mitä genreä Teit meistä kauniin edustaa?

Lastenelokuvaa? Selittäisi paljon, muttei pitäne paikkaansa.

Fanielokuvaa? Ilmeisesti. Fan serviceä se toki on. Sellaisena en tietenkään mitenkään osaisi sitä arvottaa, sillä vaikka Apulannan musiikki on aivan ok, en ole fani. Ehkä monet muut osaavat.