Ang Leen Taking Woodstock pelasti perjantain

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Millainen on tyypillinen päivä Cannesissa? Hikinen tai jäätävän kylmä, kiireinen, turhauttava – ja tietysti myös lopulta palkitseva, jos pitää hyvistä elokuvista.

Perjantai alkoi Cannesissa kaatosateella, joka sai kadut lainehtimaan. Afrikkalaiset lippalakkipäät hymyilivät ja tuputtivat rihkamasateenvarjoja joka kadunkulmassa, kun kipitin aamukahdeksalta Jane Campionin uutuuden lehdistönäytökseen.

Hyvin heppoiselta näyttävän sateenvarjon käypä hinta oli siinä vaiheessa hulppeat kaksikymmentä euroa, kuulin ohimennen. Onneksi oli oma, vaikka ei se kastumiselta suojannut – ohiajavien autojen (lähinnä festivaalin omia mustia kaupunkimaastureita) renkaiden osuessa Rue d’Antibesin uriin roiskui vesi kaaressa jalankulkijoiden päälle. Eläköön eteläeurooppalainen huomaavaisuus ja kaupunki-infrastruktuuri.

Bright Star kertoi runoilija John Keatsin ja Fanny Brawnen rakkaustarinaa perinteisenä periodidraamana – yllättävän kuulaasti ja häveliäästi, kun huomioi tekijän useiden elokuvien eläimellisen seksuaalivireen.

Aikakausi oli luotu ehyesti, näyttelijät olivat kartanomiljöössä luontevampia kuin pukudraamalta on tapana odottaa ja Campionin henkilöohjaus oli muutenkin niin hienoa, ettei pitkästymisen vaaraa ollut. Campionhan on muuten ainoa nainen, joka on koskaaan voittanut Kultaisen palmun (vuonna 1993, Pianolla).

Bright Staria ei ole vielä ostettu Suomen levitykseen, mutta eiköhän kaunis tragedia vielä meilläkin kankaalle pääse.

Bellucci ja kumppanit roskapöntössä

Campionin elokuvan jälkeen syöksyin välittömästi viereiseen saliin tarkastamaan Don’t Look Back – nimistä, keskiyö-esityssarjaan kuuluvaa belgialaisranskalaista trilleriä. Pääsin sisään viimeisten joukossa. Valitettavasti kiiruhtaminen oli aivan turhaa.

Jos elokuvan typeryys olisi väkivaltaa, ohjaaja Marina de Van pitäisi haastaa oikeuteen katsojien murhayrityksestä. Lehdistönäytöksessä naurettiin välillä yhdessä, mutta yleinen mieliala oli lähinnä tyrmistynyt.

Hölmömpää on tuskin nähty – Sophie Marceau, Monica Bellucci ja joku teini esittävät samaa naista, perheenäitiä, jota menneisyys palaa vainoamaan. Kohtuullisen kiinnostavana mielen hajoamisen kuvauksena alkava elokuva lörähtää tavanomaisia keinoja käyttäväksi, tosin historiallisen pitkäpiimäiseksi jännäriksi. Lopussa kaikki katoavat vähäisetkin järjen rippeet, kun ilmiselvää ”yllätyskäännettä” pantataan iäisyys.

Ohjaaja luulee olevansa jonkinlainen David Lynchin hengenheimolainen ja alitajunnan tutkija – Inland Empiren juliste vilahtaa kuvissa. Ihmeellistä, että Marceau ja Bellucci on saatu innostumaan tästä turpean keinotaiteellisesta mököttelystä.

Luonnollisesti salissa oli ilmastointi täysillä ja lämpötila siis jääkaappitasoa, vaikka suurella osalla katsojia oli vaatteet läpimärkinä.

Tunnelmaa ei voinut enää alentaa sekään, että salista poistuttuani sain puhelimitse kuulla Michael Fassbenderin peruneen haastattelunsa.

Erinomainen Fassbender nähtiin Andrea Arnoldin torstaina esitetyssä brittinuhjurealismin (vertaa Ken Loachin rähjäisimmät miljööt) parhaita perinteitä jatkavassa Fish Tankissa sekä vetää yhden päärooleista myös Tarantinon Inglourious Basterdsissa.

Päivästä tuli lämpötilaltaankin kylmin, mitä olen Cannesissa kuunaan kokenut.

Uusi Ang Lee palkitsi

Seuraavaksi pizzeriaan, jossa ruokalistaa piti pyytää kaksi kertaa ja laskua kolmesti. Yksinkertaiseen safkaamisoperaatioon meni toista tuntia, eikä paikka ollut mikään kummoinen laadultaankaan. Hinnat olivat toki korkeampia kuin Suomen parhaissa italialaisravintoloissa.

Kävin kutsuttuna katsomassa salaisessa näytöksessä tieteiselokuvan, joka ei ainakaan ylittänyt odotuksia. Siitä en tosin saa kertoa mitään tarkempaa vielä aikoihin. Virallisesti kyseinen elokuva ei ole edes vielä valmis.

Onneksi Ang Leen Taking Woodstock piristi tunnelmaa. Hippifestari on taustalla, etualalle piirtyy kevyt ja varmaan monien mielestä höttöinenkin, mutta hyvin sympaattinen nuoren (homo)miehen kasvukertomus murroskauden Yhdysvalloista. Tuskin voittajaelokuva – ei näin pirteitä juttuja Cannesissa ole tapana palkita.

Taking Woodstockiin pääseminen ei ollut helppoa. Aidatut karsinat, joihin toimittajat eri väristen korttiensa mukaan asettuvat jonottamaan salin eteen, olivat vaihtaneet paikkaa sitten aamupäivän näytösten, mutta harva huomasi sitä.

Saavuin iltakymmeneltä alkavan näytöksen ovelle tasan kello yhdeksän – tiesin, että tänne on tultava ajoissa. Puolelta huomasin, että olen väärässä jonossa, vaikka olin nimenomaan siinä, mihin kylttien mukaan piti mennä. Kylteillä ei ollutkaan enää mitään merkitystä.

Livahdin narun ali toiselle puolelle oikeaan jonoon, huomattavasti lyhyemmän ajan jonottaneiden ihmisten joukkoon, eikä kukaan onneksi hermostunut luvattomasta liikkeestä.

Samoihin aikoihin valkoista eliittikorttia kaulassaan kantavat maailman tärkeimmät kriitikot alkoivat osoittaa mieltään siitä, että joutuivat jonottamaan odotettuun näytökseen alempiarvoista ruusunpunaista korttia kantavien kanssa. (Oma korttini on sininen, viiden pykälän asteikossa toiseksi kurjin.)

Valkoiset ryhtyivät kiilaamaan punaisia ahtaassa tilassa kuin kurittomat lapset.

Tällainen pelleily on Cannesin ydintä: vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat kaukana, kun snobismi hallitsee tunnelmaa ja mielivalta saa sydämen pamppailemaan.

Lopulta olin aivan viimeisten sisäänpäässeiden joukossa sisällä Bazin-salissa. Ja kuten sanottu, onneksi elokuva oli kaiken möhläilyn sietämisen arvoinen.