Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Amy Winehouse pala palalta: dokumentti kuolleesta laulajasta on mestariteos

Blogit Kuvien takaa 9.7.2015 20:42
Kalle Kinnunen
Kalle Kinnunen - avatar
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Amy on mitä surullisin elokuva. Se on myös nopeatempoisin pitkään aikaan näkemäni dokumentti, ja erittäin todennäköisesti vuoden 2015 paras.

Se on elokuva ihmisestä, joka piti musiikin tekemisestä yli kaiken, ja josta tuli erittäin kuuluisa ja varakas erittäin nopeasti. Kukaan ei ollut sanomassa hänelle ei.

Amy Winehousella oli kaikkea, paitsi rakkautta ja rajoja. Keikkapalkkiot olivat satoja tuhansia, mutta Winehouse halusi enää vain olla sekaisin.

Asif Kapadian dokumentti keskittyy kuvaamaan sitä ihmisitä, joka koki ja teki asiat, ei median Winehousea, glamourista katuojaan luhistuvaa laulajajulkkista. Elokuva ei olisi ollut mahdollinen tällaisenaan, ellei jo kymmenen vuotta sitten olisi alkanut kännykkäkameroiden ja pian myös -videoiden aika. Elokuva on upeasti leikattu jatkumo intiimejä hetkiä ja julkisia hetkiä. Ääniraidalla käydään ikään kuin keskustelua nykyhetkessä, joka silloin oli.

Amy herättää valtavasti kysymyksiä. Pinnallisin on se, kuka on pahis. Ehkä joillekin aviomies Blake Fielder, jonka kanssa päihteiden käyttö lähti lapasista. Toisaalta Fielder on luuseri ja narkkari, jolle elämä on jakanut huonot kortit. Hän on raasu, kykenemätön pitämään huolta itsestään.

Ehkä isä Mitchell, jota Winehouse selvästi palvoo. Isä jätti äidin Amyn ollessa lapsi ja häipyi tyystin, mutta palasi hyötymään suuresta menestyksestä. Tytär ei edes ilmaise suuttumustaan, kun isä tuo yllättäen televisiokuvausryhmän saarelle, jonne Winehouse on vetäytynyt rauhoittumaan ja pitääkseen etäisyyttä huumeisiin ja mediaan. On aika karmeaa, kun isä jälkiviisaasti vetoaa tyttärensä omaan vastuuntuntoon – vaikka paljastuu, että hän ei pitänyt tyttärensä vieroitusyrityksiä kovin tärkeinä.

Yasiin Bey eli räppäri Mos Def summaa monta asiaa muistellessaan, kuinka Winehouse tuli hänen hotellihuoneeseensa sekavana kertomaan, ettei osaa olla se, minkä media on hänestä tehnyt, ja alkoi polttaa heroiinia Beyn edessä.

Surullista, että tarinassa on niin vahva dramaturgia. Winehouse halusi tehdä musiikkiaan, mutta luhistui menestyksen jälkeen kyvyttömäksi luomaan mitään. Rakkaat pettivät hänet.

Dokumentissa on paljon lohduttomia ja kiusallisia kuvia. Kykenemättömyys laulaa viimeisellä isolla keikalla Belgradissa: Winehouse heiluu poissaolevana lavalla. Seuraavaksi näytetään uutistenlukijaa, joka sättivään sävyyn toteaa laulajan mokanneen. Bestikselle soittaminen pari päivää ennen kuolemaa, kahtena päivänä, selvinpäin.

Pahimpana jaksot, joissa näkökulma on paparazzikameroiden. Winehouse kurkistaa kotinsa ikkunasta. Hän ei uskalla lähteä ulos. Kapadian kokoama tarina kasvaa täyteen mittaan nimenomaan valkokankaalla, se on todella intensiivistä elokuvaa: syntyy vaikutelma, että olemme läsnä.

Biologisesti Amy Winehousen tappoi viina, jonka hän itse joi, yksin. Dokumentin pointti on kuitenkin selvä. Winehousen ajoi nurkkaan ihmisten uteliaisuus ja halu pilkata. Alkoholisti-Winehousesta tehtiin sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa iso julkinen vitsi, suosikkikoomikkojen punchline-pelle.

Marttyyrius ja rock-jumaluus on sukupuolittunutta. Roolit ovat vanhat. Viinaanmenevä nainen on huono, likainen tähti, mutta miehelle päihdesekoilut ovat runoilijan kruunu.

Winehousen kuolemasta tulee vasta parin viikon kuluttua täyteen neljä vuotta. Kapadiaa voisi epäillä ihmisen kuoleman estetisoimisesta, mutten oikein usko, että kukaan dokumentin nähtyään mitenkään tukisi tällaista väitettä. Amy tuo kyyneleen silmään. Se ei syyllistä katsojaa, ja siinä on myös paljon valoa, mutta se saattaa herättää meissä kussakin häpeää.

Dokumentin kokemiseen täysillä ei tarvita minkäänlaista suhdetta Winehousen musiikkiin. Lopulta kyse on rakkaudesta ja sen puutteesta, kuten yleensä. Winehousen tappoi murhe.

Amy elokuvateattereissa 10.7.