Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Alex Cox palasi kulttipläjäyksensä Repo Man tunnelmiin

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 10.9.2009 16:00

Repo Man on 1980-luvun suuria amerikkalaisia kulttielokuvia: siinä on punk-meininkiä, surrealismia sekä scifiä ja film noiria tuhtiin americanaan käärittynä.

Repo Man ei ollut menestys valmistuessaan, mutta osaltaan se lennätti Emilio Esteveziä kohti tähteyttä. Elokuvaa rakastetaan yhä: kun se tuli taannoin televisiosta, esimerkiksi Nyt-liitteen Arto Pajukallio antoi täydet viisi tähteä.

Itsekin katsoin elokuvan aikoinaan monta kertaa ja muistan edelleen, että vuokravideon kannen mainoslause kuuluu ”Vain hullu panee hekensä (sic) alttiiksi auton vuoksi!”.

Nyt, 25 vuotta myöhemmin, Cox on tehnyt elokuvan nimeltä Repo Chick.

Jatko-osa? Ei, ei, sanoo Cox.

”Tällainen Repo Manin olisi aikoinaan pitänyt olla, näin hurja. Minun alkuperäinen visioni oli paljon oudompi kuin elokuva, jonka silloin teimme”, Cox kertoi kun eilen haastattelin häntä.

Repo Chickissa näyttelijät on kuvattu green screeniä vasten. Taustat on toteutettu jälkikäteen – ne ovat pienoismalleja, animaatiota tai erikseen kuvattuja maisemia. Vaikutelma on siis vähän kuin Sin Cityssa tai The Spiritissä, paitsi että räikeitä värejä on paljon: päähenkilö Pixxi de la Chasse on Paris Hilton-klooni, josta tulee repo chick, ulosottobööna.

Pixxi pelastaa Los Angelesin alueen Neuvostoliitosta yli jääneiltä ydinpommeilta, jotka golfia vastustava ääriryhmä haluaa räjäyttää.

”Tietysti tämä tekniikka on myös halpaa. Kuvasimme Repo Chickin 11 päivässä. Se ei ole pienen budjetin elokuva – meillä ei ollut budjettia ollenkaan. Käytin suhteitani hyväksi ja sain porukkaa mukaan ilmaiseksi tai lupasin heille prosentin tuotosta, jos sellaista tulee.”

Muutamat näyttelijät ovat tuttuja alkuperäisen Repo Manin sivuosista, Pixxiä esittävä Jaclyn Jonet puolestaan on näytellyt aiemmin vain Coxin edellisessä hupsuttelussa Searchers 2.0.

Elokuvan estetiikka on aivan omanlaistaan. Minulle tuli mieleen, että Cox on saattanut saada inspiraation Repo Chickiin Aquan Barbie Girl -biisistä. Repo Chickin muovimaailma, huonot visuaaliset efektit ja huumorintaju herättivät myös muistumia eurodance-musiikkivideoista sekä italodiskoyhtye Scotchin Disco Bandista.

Repo Chick on niin amatöörimäinen, ettei sitä todennäköisesti tulla julkaisemaan Suomessa dvd:näkään.

Hyväntuulinen Cox ei ollut moksiskaan siitä, että tekee nykyään tällaisia halpiksia, vaikka hän oli 1980-luvun puolivälissä kova nimi Hollywoodissa.

”Mainstreamissa, ei elokuvissa sen enempää kuin musiikissa ole enää mitään, mitä jaksaisin itse seurata. En voi kuvitella, että tekisin sellaisia elokuvia”, Cox sanoi.

Jouduin lähtemään myöhässä alkaneesta haastattelusta kesken pois. Kun kysyttäessä paljastin, että kiireen syynä on Ewan McGregorin haastattelu toisaalla – siis silkka mainstream ja systeemingeishaaminen – Cox hyvästeli hymyssä suin laukaistulla fuck offilla.

Olisikohan elokuvan nimi Repo Mitra, jos Coxilla olisi ollut varaa palkata Rhona Mitra pääosaan? 

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Onko mitään Coxin elokuvia tuotu Suomeen millään tasolla levitykseen sitten 80-luvun lopun? Eivätkö ne kaikki ole jääneet saapumatta edes videolle/DVD:lle?

Jatko-osa Walkerille voisi olla häiriintynyt tapaus. Eikö Walker ollut jossain määrin studiojärjerjestelmän rahoittama elokuva? Se on yhä oudoimpia näkemiäni amerikkalais-studioiden rahoittamia elokuvia.

Kinnunen, minulla on käsitys, että myös 1900-luvun hullu visionääri Ken Russell tekee elokuviansa lähinnä kotivideobudjetilla? Pitääkö paikkansa? Keitä muita 1900-luvun villeimmistä ohjaajista on päätynyt nykyään jatkamaan elokuvantekoa olemattomilla budjeteilla?