Aku Louhimiehen puolustustaktiikka ja ne seikat, joihin hän ei halua huomion kiinnittyvän

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Aku Louhimies palasi viikonloppuna julkisuuteen Ilta-Sanomille antamassaan haastattelussa. Siinä Louhimies väitti, että hänen toimintatavoistaan kertova Ylen juttu sisältäisi ”erittäin suuren määrän asiavirheitä”. Sara Rigatellin kirjoittama, maaliskuussa julkaistu artikkeli herätti paljon huomiota ja Louhimies on viettänyt sen jälkeen loppukevättään Yhdysvalloissa.

Ilta-Sanomien juttu on monella tapaa merkillinen. Siinä Louhimies esimerkiksi tilittää, ettei hän ole kohua ennen ollut julkisuuden henkilö. Toimittaja ei kyseenalaista väitettä.

”Toki elokuvani ovat julkisia, ja niitä sopii arvostella ja olla mitä mieltä tahansa. Muuten en avaa yksityis­elämääni, kerro perheestäni tai tunnelmistani. Nyt minusta tuli julkinen henkilö tahtomattani ja se oli todella iso asia ja muutos”, juttu siteeraa Louhimiestä.

Siis näin sanoo sama Louhimies, joka viime syksynä markkinoi Helsingin kirjamessuilla hänestä itsestään kertovaa, perhetaustaa ja yksityiselämääkin käsittelevää kirjaa Aku Louhimies – elokuvaunelmia. Sama Louhimies, joka on vuosien varrella kertonut perhesuhteistaan ja henkilökohtaisista traumoistaan sekä antanut parisuhdehaastatteluja.

Ehkä tämä kertoo Louhimiehen kuvitelmasta, että hän todella voi hallita julkisuutta. Niin pitkään kun hän päättää itse, mitä kirjoitetaan, kyse ei ehkä olekaan hänen näkökulmastaan julkisuudesta, vaan jostain mukavasta.

Ilta-Sanomien juttu ainakin on erittäin mukava. Se ei ole ainoastaan Louhimiehen puolella, vaan ohjaajalle annetaan runsaasti tilaa yrittää kyseenalaistaa näyttelijöiden uskottavuutta. Esimerkiksi Pihla Viitalan ohjaaja kuvaa kantavan ”kaunaa”. Ikään kuin Viitala ei siis olisi kertonut Louhimiehen harjoittamasta henkisestä väkivallasta, vaan purkaisi jotain emotionaalista kostonhalua.

Jutun hämmentävimmissä ja keskeisimmissä kohdassa Louhimies väittää, että hänellä ja Kansallisella audiovisuaalisella instituutilla on materiaalia, jotka osoittavat häntä kritisoineiden kahdeksan naisnäyttelijän väitteitä virheellisiksi. ”Kuvausnauhoja, työvuorolistoja, käsikirjoituksia ja valokuvia”, Ilta-Sanomien toimittaja listaa. Näistä pitäisi paljastua totuus.

Kuka tahansa elokuvantekoa tunteva voi todeta, että argumentti on posketon harhautus. Ikään kuin kaikki kuvauspaikalla tallentuisi filmille tai digitaalisesti. Ikään kuin nimenomaan improvisoivasta työtyylistään tunnetun Louhimiehen elokuvien työvuorolistoista voisi lukea faktoja, jotka osoittaisivat Louhimiestä kritisoineiden näyttelijöiden tarinat epäluotettaviksi. Ikään kuin leikkaaja näkisi materiaaleista, miten lapsia on ohjattu. Ikään kuin ohjaajaa itseään kovin usein tallentuisi kameraan – mikä edes olisi epätarkoituksenmukaisempaa kuin kuvata ohjaajaa? Ilta-Sanomien toimittaja on elokuvanteon käytännöistä muutenkin pihalla, mikä kiteytyy kohdassa ”kun Louhimies ohjaa, hän haluaa lähelle näyttelijää. Hän ei istu tuolissa megafoni kädessä käskyttämässä”, jossa tyylilaji joko muuttuu parodiaksi tai sitten toimittajan lähin kosketus elokuvantekoon ovat olleet lukuhetket Mikki Hiiren seikkailujen parissa.

Ilta-Sanomien jutussa Louhimies tarkoin sanavalinnoin koettaa luoda vaikutelman, että näyttelijöiden kokemukset ovat kokemuksia, ja hänellä on totuus.

”En silti – ja tämä on tärkeää – väheksy julkisuudessa puhuneita näyttelijöitä. Heidän tunteensa vuosien takaa ovat varmasti aitoja, sitä en kiistä ja sitä olen pyytänyt anteeksi. Sen anteeksipyynnön takana seison edelleen”, Louhimiestä siteerataan, ja siitä eteenpäin IS:n jutussa yritetään asettaa useita Ylen jutun paljastuksia uuteen valoon sekä väheksytään niitä suoraan.

Louhimies ei edelleenkään pyydä anteeksi tekojaan vaan aiheuttamiaan tunteita.

Ilta-Sanomien polttopisteessä on etenkin Käskyn kuvauksissa useiden läsnäolleiden mukaan tapahtunut lapsen itkettäminen. Jutussa ei tarkasti luettuna edes pyritä kiistämään sitä, mutta kuvaillaan muun muassa, että jotkut muistavat tilanteen toisin, että Louhimiehellä itsellään on neljä lasta, annetaan ex-vaimolle puheenvuoro sekä siteerataan Louhimiestä itseään: ”Jos haluaa pilata jonkun maineen, lapset ovat oikea tapa.”

Samalla jutussa sekoitetaan ilmeisen tarkoitushakuisesti kaksi kohtausta joissa on lapsia, resiinalle sijoittuva ja orpokuoroa kuvaava. (Ylen jutun jälkeen Käskyn tekijäryhmästä on ilmoittautunut ainakin yksi uusi todistaja sille, että ainakin yksi ja mahdollisesti kaksi lapsiavustajaa on purskahtanut itkuun, kun Louhimies on ohjannut heitä ja kuvaillut vanhempien kuolemaa.)

Kysyin Ilta-Sanomien toimittajalta Mikko Juutilta, onko jutun lähdemateriaalina ollut Louhimiehen Ylelle lähettämä oikaisupyyntö (mikä olisi sinänsä aivan ok).

Hän ei ole vastannut.

Yhtäläisyyksiä kuitenkin riittää ja IS-haastattelussa myös keskeiset Louhimiehen puolustajat ovat samat kuin oikaisupyynnössä, eli leikkaaja Ben Mercer ja Käskyssä ohjaajan assistenttina toiminut Oskari Sipola.

Ilta-Sanomien toimittajalle kelpaavat ne Louhimiehen argumentit, joita (yhteensä kymmeniä ja toisistaan riippumattomia lähteitä käyttänyt) Yle ei ollut pitänyt oikaisun arvoisina. IS:n jutun julkaisemisen jälkeen Yle vielä erikseen kiisti maaliskuisen jutun asiavirheet. Kävi myös ilmi, että Louhimiehellä oli ollut maaliskuussa peräti viikko aikaa kommentoida näyttelijöiden esittämiä asioita Ylelle. Epätyypillisen pitkä vastausaika ei ollut riittänyt, mitä ohjaaja jälkikäteen perusteli sillä että oli eri aikavyöhykkeellä.

Olipa erikoinen sattuma, että saman viikonlopun sunnuntai-iltana nettijulkaisu Oikea Mediaan yleensä maahanmuuttovastaisia juttuja blogaava Heikki Porkka kirjoitti myös aiheesta. Porkka laati yksityiskohtaisen tekstin, jonka väittää osoittavansa Rigatellin jutusta 14 virhettä.

Oikea Media ei ole sitoutunut Julkisen sanan neuvoston itsesäätelyyn, joten mediana sitä on vaikea pitää luotettavana. Johdatteleva ja omilla voimakkailla mielipiteillä ryyditetty tyyli on tehnyt Porkan blogauksesta nettihitin, vaikka argumentaatio on sekavaa. Toisaalta hän esimerkiksi väittää, että kuvauspaikoilta tallennetuista materiaaleista voi todistaa etteivät Jessica Grabowskyn ja Viitalan kertomukset Louhimiehen toiminnasta pitäisi paikkaansa, toisaalta hän kirjoittaa, ettei kamera käy kuvauspaikalla koko ajan, kun tällä tavalla voi kiistää Matleena Kuusniemen kertomuksen.

(Porkan mielestä tapaus osoittaa, että Yle varta vasten halusi tuhota Louhimiehen uran. Yleisradiota kritisoivia tekstejä parhaimmillaan kolme viikossa tehtaillut Porkka ei ole ahkeruudestaan huolimatta tarpeeksi etevä Yle-tuntija tietääkseen, että nimenomaan Yle rahoitti Tuntematonta sotilasta sadoilla tuhansilla euroilla.)

Mikä on Porkan väitteiden lähde? Hän kirjoittaa blogauksessaan salaperäisesti ”taustamateriaalista” ja ”kartoituksesta”. Blogaus on kuitenkin monin kohdin copypaste-tekniikalla koostettu, kärjistetty minireferaatti Louhimiehen medioille jakamasta oikaisupyynnöstä (jota Porkka tulkitsee rajallisen kykynsä mukaan). ”Kartoitus” on siis Louhimiehen laatima. Ainakin perussuomalaisten kansanedustaja Jani Mäkelä on silti niellyt Porkan hupsut väitteet, että dokumentaatio olisi jokin Ylen uutistoimituksesta vuodettu mea culpa. Linkin Twitterissä jakaessaan Mäkelä kysyi, ”pitäisikö [Yleä] uhata JSN:llä”, mikä on kontekstin huomioiden melkoisen huvittavaa. Julkisen sanan neuvostolla ei tarvitse uhata, sinne on helppo tehdä kantelu.

Mutta onkohan sattumaa, että samalle viikonlopulle osuivat Porkan blogaus sekä vielä maaliskuussa ”vilpittömän pahoillaan” olleen Louhimiehen uusi haastattelu, jossa hän väheksyy nöyryytyksestään kertoneiden ja henkistä väkivaltaa kuvaillen naisten luotettavuutta?

Uudella avauksellaan Louhimies ampui jo viikonloppuna itseään jalkaan. Tukijoiksi löytyi somessa lähinnä väkeä, jolle Louhimiehen kannustaminen on väylä, jolla purkaa omaa vihaa naisia ja Yleä kohtaan. Tuomas Enbusken kolumni tapauksen psykopatologiasta voi olla osin pinnallinen, mutta silti se on myös monin tavoin asian ytimessä, ja se on tänään yhtä ajankohtainen kuin maaliskuussa.

Sunnuntaina kahdeksan Ylen jutussa avautunutta näyttelijää julkaisivat tiedotteen, jossa he ilmottivat seisovansa sanojensa takana.

”Haluaisimme tulkita Louhimiehen anteeksipyynnön niin, että hän ei enää julkisesti kiistä kokemuksiamme tai oikeuttamme puhua”, tiedotteessa painavasti summattiin.

Maanantaina Tuntemattoman sotilaan näyttelijät Paula Vesala ja Marketta Tikkanen lähettivät tiedotteen, jossa he kertovat Louhimiehen epäasiallisuudesta elokuvaa tehtäessä.

”Haluamme osoittaa tukemme Aku Louhimiehen työtavoista kertoneille naisille, koska valitettavasti olemme Tuntemattoman Sotilaan kuvauksien yhteydessä kokeneet vastaavia asioita kuin mistä kahdeksan naisnäyttelijää ovat julkisuudessa kertoneet”, Vesala ja Tikkanen kirjoittavat.

Nyt kaikkiaan kaksitoista (12) naisnäyttelijää on julkisesti avautunut Louhimiehen naisia alistavasta toimintatavasta. (Heidän lisäkseen Vuosaaressa näytellyt Laura Birn liittyi Jussi-juhlassa joukkoon sanomalla ”seisovansa sataprosenttiseti Louhimiehen ohjausmetodeista kertoneiden naiskollegojensa takana”).

Ilta-Sanomien jutussa on heidän lausuntojaan kyseenalaistamaan haastateltu kolmea (3) Louhimiehen lähipiiriin kuuluvaa henkilöä: Tuntemattoman sotilaan ja kolme aiempaa ohjaajan elokuvaa (ja sarjaa) leikannutta Merceriä, Louhimiehen suureksi ihailijaksi useaan otteeseen tunnustutunutta Sipolaa sekä ex-vaimoa ja Louhimiehen kahden lapsen äitiä Laura Malmivaaraa.  Tilanteista voi olla monta tulkintaa, etenkin jos ei ole ollut itse ihan läsnä tai ollenkaan läsnä.

Näyttelijöiden kertoman painoarvoa lisää se, että heille ei voi olla Louhimiehen kritisoimisesta kuin yhdenlainen hyöty, josta he eivät itse enää edes pääse suoraan nauttimaan: luoda elokuva-alasta turvallisempi, estää nuoria naisnäyttelijöitä kokemasta henkistä väkivaltaa. Silti Louhimies itse levittää mielikuvaa hänen uransa tarkoituksellisesta tuhoamisesta (ilmaisu, jolla häntä IS:ssä siteerataan lapsen itketys-asiassa).

Aku, jos niin käy, teit sen ihan itse.

Muille kyse on vallankäytöstä, rajasta jolla johtaminen muuttuu henkiseksi väkivallaksi ja siitä, mikä on oikein, mutta Louhimiehen näkökulmasta kyse on nimenomaan hänen tulevaisuudestaan. Totta kai ohjaajan tilanne herättää empatiaa, sillä hän on ajanut itsensä pahasti nurkkaan. Näkökulman suppeudesta seuraa silti todella kummallista puhetta. Louhimies – jonka metodina on näyttelijöiden mukaan jo parinkymmenen vuoden ajan ollut luoda kuvauspaikoilla nimenomaan turvattomat olosuhteet aina yhdelle naiselle tai useammalle naiselle – kehtaa kirjoittaa turvallisen ilmapiirin tärkeydestä vastineessaan Ylelle. Enkä tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun ohjaaja tässä vaiheessa esittää eri medioissa ratkaisuksi psykologin palkkaamista hänen kuvauksiinsa. Tarkoittaako tämä myös, että näyttelijöitään kohtaan fyysisesti väkivaltainen ohjaaja voisi jatkaa kuten ennen, jos hän muistaa hankkia kuvauksiin ensihoitajan laastaroimaan uhrejaan? Ajatusmalli on häkellyttävä, mutta ongelmien lääketieteellisestä ulottuvuudesta on toki hyvä saada muistutus.

Tiistaina Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus otti kantaa Louhimiehen vaatimuksiin Ylen jutun oikaisemisesta. Arvio oli selkeä: Louhimiehen todisteet eivät ole painavia.

Keskiviikkona Helsingin Sanomissa julkaistiin mielipidekirjoitus, jossa joukko eturivin ohjaajia totesi samaa. ”Elokuvan raakamateriaalia ei voi pitää todistusvoimaisena elokuvan kuvaustilanteen todellisuudesta”, he kirjoittivat ja kaatoivat näin argumentit, joilla Louhimies pyrki mitätöimään näyttelijöiden kuvailut tilanteista.

Näyttää siltä, että Louhimies on uudella ulostulollaan muutamassa päivässä menettänyt sen elokuva-alan sisäisen goodwillin, jota saavutti Jussi-juhlan puheellaan ja nöyrällä esiintymisellään. Eihän enää ole kovin uskottavaa, että hän olisi harrastanut itsetutkiskelua.

Erääseen seikkaan kannattaa vielä kiinnittää huomiota.

Louhimies vältti Ilta-Sanomien jutussa viittaamasta niihin kerrottuihin tapauksiin, joissa nöyryytyksellä on ollut voimakas seksuaalinen sävy. Esimerkiksi Minna Haapkylän kertomus Kuutamolla -elokuvan tekemisestä on mykistävä, ja se yksin olisi riittänyt kaiken aloittavaksi kohu-uutiseksi. Grabowskyn kokemukset 8-pallon kuvauksissa, esimerkiksi kun Louhimies kertoo naisnäyttelijälle kiihottumisestaan seksuaalissävyisessä väkivaltakohtauksessa, on sekin yksin paljastus, jonka jälkeen Louhimiehen kansainvälinen ura voi olla mahdottomuus.

Kun syytetty itse pyrkii ahkerasti kiinnittämään huomion johonkin suuntaan, kannattaa muistaa, mitä silloin jäisi näkemättä.

Kansainvälistä uraa tavoitteleva Louhimies pelkää joutuvansa yhdistetyksi metoo-kampanjaan, mutta mistä muusta olisi kyse, kun elokuvaohjaaja vuodesta toiseen käyttää nuoria naisia kohtaan henkistä ja joskus seksuaalissävyistä väkivaltaa?

Muokattu ke 23.5. klo 11.36: Oskari Sipola oli Käskyssä ohjaajan assistentti, ei apulaisohjaaja, kuten häntä tekstissä alun perin tituleerattiin.