Aki Kaurismäki, ihmisvihaaja vai suuri yhteiskuntatietäjä?
On selvää, että Aki Kaurismäki on Suomen kaikkien aikojen tunnustetuin elokuvaohjaaja – objektiivisesti varmaan myös paras. Nyreänä esiintyvän miehen julkisuuskuvaa ja lausuntoja voi kuitenkin tulkita hyvin erilaisin tavoin.
Voima-lehden kiinnostavassa tuoreessa haastattelussa Kaurismäkeen suhtaudutaan alun sanakäänteiden jälkeen ennen kaikkea ihaillen. Toimittaja Hanna Kuuselan näkökulma on aika yleinen: ohjaaja näyttäytyy merkittävänä yhteiskunnallisena oraakkelina.
Jutussa viitataan ”Suomen Kuvalehden bloggaajaan”, joka on aiheesta kuukausi sitten kirjoittanut Marko Maunula – hänen Kaurismäki-näkemykseensä voi perehtyä täällä.
En ole suurin Aki Kaurismäen fani. Kurjuuden romantisointi menee usein yli, samoin estetiikan ylipelkistäminen koettelee joskus makuani (oma ongelmani, tietty). Hänen parhaat elokuvansa (allekirjoittaneelle Kauas pilvet karkaavat, Mies vailla menneisyyttä ja Le Havre) ovat kuitenkin valloittavia ja parhaimmillaan unohtumattoman hauskoja. Välineensä Kaurismäki hallitsee moitteetta, jos tällaisesta tyylistä pitää.
Ymmärrän sekä Kuuselaa että Maunulaa. Välillä huvittaa, että Nato-maa Portugalissa suurimman osan vuodesta asuva mies jaksaa valittaa siitä, että jotkut Suomessa puhuvat Nato-jäsenyyden mahdollisuudesta. Maunulalla on muitakin esimerkkejä näistä ristiriidoista.
Toisaalta Kaurismäellä on elokuvantekijänä uniikki ääni. Esimerkiksi Le Havre on mitä kaunein satu (termi, jota ohjaaja itsekin käyttää) ja idealistielokuva.
En ole varma, pitääkö tai voiko sen tekijältä vaatia vakavasti otettavia kannanottoja tosimaailman yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja politiikkaan.