Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Ajatuksia tieteiselokuva Elysiumista, osa 2: miksi tämä ryminä vetoaa

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 8.8.2013 09:01

Huomenna ensi-iltaan tuleva Elysium on etenkin alkupuolellaan säväyttävintä
Hollywood-scifiä aikoihin. Ei ihme, sillä ohjaaja Neill Blomkampin esikoinen
District 9 teki myös vaikutuksen.

Se, että tämän päivän Hollywood-spektaakkelissa on tavallista enemmän
järkeä, ei tietenkään vielä tarkoita, että järkeä olisi paljon. Elysium on
ennen kaikkea toimintaelokuva: kun maailma on esitelty, alkaa ryminä ja takaa-ajo jatkuu loppuun asti. Silti juttu säväyttää, eikä tunnu muutamia hetkiä
(takaumia, kaavamaiseksi venyviä hakkausnujakoita) lukuun ottamatta tyhmältä.

Eikä haitannut, että elokuva on usein kuin sekoitus RoboCopia ja Total Recallia – tosin ilman niiden ohjaajalle Paul Verhoevenille ominaisia seksuaalisia elementtejä.

Miksi tämä elokuva teki vaikutuksen?

Näyttelijät ovat hyviä ja Blomkampin luoma maailma on ehyt.
Vaikkei tarina ole mitenkään uraauurtava, elokuvassa ja sen sisäisessä
kosmoksessa on logiikkansa.

Tarinan yksinkertaisuudesta huolimatta ja siitä johtuen Elysium
on kerronnaltaan jäntevä. Blomkamp ei pitkään selittele, vaan heittää
katsojan suoraan dystopiaansa. Elokuvassa tapahtuu paljon, mutta se
kestää ”vain” 107 minuuttia. Siihen aikaan kun RoboCop (1987) ja Total Recall (1990) valmistuivat, se oli sopiva elokuvan
pituus. Nykyään Hollywood-toimintaelokuva kestää vähintään kaksi, usein kaksi ja puoli tuntia, ikään kuin pidempi antaisi enemmän vastinetta lipun hinnalle.

Tärkeintä on kuitenkin se, ettei auteur Blomkampin ruutia
ole kasteltu, vaikka jättibudjettielokuvassa kokkeja eli tuottajia ja kaikkitietäviä
studiopomoja riittää.

Elysium uskaltaa olla myös ahdistava. Sen tulevaisuuskuva
oikein tuntuu pelottavalta, koska siinä on niin paljon totta. Asioita, jotka
ovat totta jo tänä päivänä suurelle osalle maapallon asukkaita:
terveydenhuollon surkeus, hengenvaaralliset työolosuhteet, yleinen
näköalattomuus.

Matt Damonin näyttelemä sankarihahmokaan ei ole kiiltokuva. Hän toimii oman etunsa vuoksi.

Kun isoa elokuvaa tehdään, taiteellinen johtaja eli ohjaaja
ei yksin määrittele sävyjä. Hollywoodissa ikäraja päätetään ennen kuin rahoitus
loksahtaa kohdalleen. Sen perusteella lasketaan kohdeyleisö eli markkinointi, joka maksaa usein yhtä paljon kuin itse tuote eli elokuva.

Elysium on R-rated, lapsilta kielletty. Ikäraja vastaa
meidän K-15:ttä (lisää jenkki-ikärajoista tässä vanhassa blogimerkinnässäni). Lähes kaikki Hollywood-spektaakkelit tehdään nykyään
PG-13-muottiin, jossa ihmisiä saa toki tappaa vaikka konekiväärillä tuhatpäin, kunhan
kärsimystä tai verta ei näytetä. RoboCopit ja Total Recallit ovat toista aikakautta, sitä, jona kaikkea ei oltu tarkoitettu lapsille.

Blomkamp on saanut tehdä elokuvan, jossa väkivalta on
peruuttamatonta ja sattuu. (Pahuuden luonteeseen elokuvassa sattumoisin kuuluu,
että sillä on keinot regeneroitua.)

Ohjaaja onnistui siinä mihin pyrki: Kinopalatsin penkissä
hetkittäin tempauduin mukaan niin, että uskoin Elysiumiin ja Damonin roolihahmon helvettiin. En muuten muista,
milloin viimeksi olisin uskonut ison rahan Hollywood-spektaakkeliin. Harmi, että Elysiumin loppurutinat kestävät liian pitkään ja parhaat (yhteiskunnalliset) piikit on ladattu ensimmäiseen näytökseen: ei siitä genrensä virstanpylvääksi ole.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Blomkampin elokuvan kuvailu tuo mieleen brasilialaisen Jose Padhilan Tropa de Elite -elokuvat, joissa ongelmat ratkeavat fasistisella väkivallalla, mutta etenkin toinen elokuvista on erittäin yhteiskuntakriittinen. Ne eivät myöskään peittele, että koruton ahdistava toiminta on viihdettä. Elokuvat ovat olleet ainakin Brasiliassa menestyksiä, kuten Elysiumkin nyt jenkeissä. Padhila ohjaakin seuraavaksi Robocopin.

Näitä luetaan juuri nyt