AJ Annilan Sauna tarjoaa mystiset löylyt

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

A. J. Annilan toinen pitkä elokuva Sauna sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla viime perjantaina. Pääsin näkemään sen viime viikolla, juuri ennen kuin tekijäporukka suuntasi Kanadaan esittelemään elokuvaansa festariyleisölle – ja kauppaamaan sitä.

Saunan odotetaan tekevän kaupallista tulosta ennen kaikkea Suomen rajojen ulkopuolella. Täällä ei kauhuelokuvalle kuitenkaan ole kovin suuria markkinoita.

Olen odottanut Saunaa innokkaasti tai ainakin hyvin uteliaana, vaikka en syttynyt Annilan debyytistä, Jadesoturista. Parasta Jadesoturissa oli, että se oli ylipäänsä tehty: siis suomalaiskiinalainen kungfu-draama, uskalias, yllättävä ja hullu genresekoitelma. Mutta Jadesoturissa esikoisohjaaja haukkasi liian suurta palaa. Se oli ontto ja siksi pitkäveteinen. Hyvä kun jaksoin loppuun katsoa.

Sauna on tehty pienemmällä budjetilla ja kuvattu käsivaralla, toisin kuin visuaalisestikin turhan pömpöösi ja liihotteleva Jadesoturi. Aihepiiri on jälleen erikoinen – suoraan sanottuna paljon lupaavampi kuin ohjaajan edellisessä.

Tarina sijoittuu muutamaan päivään vuonna 1595 ja kertoo veljeksistä, jotka ovat vetämässä rajaa Ruotsin (eli Ruotsi-Suomen) ja Venäjän välille isonvihan jälkeen. Veljeksistä vanhempi Eerik, jota esittää Ville Virtanen, on kova ja väkivaltainen sotilas. Tommi Erosen esittämä nuorempi veli Knut on sielultaan herkempi kartantekijä. Kellariin teljetty ja sinne kenties kuollut tyttö palaa riivaamaan Knutia – ehkä kummituksena, todennäköisemmin vain ajatuksena.

Eerik osoittautuu murhaajaksi. Sotiminen on tehnyt hänestä raunion. Oudot näyt alkavat nopeasti tuhota Knutin mielenterveyttä. Syövereihin sukelletaan suon keskellä sijaitsevassa kylässä, jossa vanhukset eivät uskalla kuolla – he pelkäävät joutuvansa kylän reunalla sijaitsevaan saunaan, jossa sanotaan olevan jotain hirvittävää.

Kyseinen sauna on lammen keskellä sijaitseva valkoinen laatikko, joka muistuttaa 2001: Avaruusseikkailun mustaa monoliittia.

Klimenkon
tyly tuijotus

Sauna on kauhuelokuva, tavallaan. Kauhu on metafyysistä, syyllisyyden ja synnin tuntoa, toisin sanoen vakavaa tai ”aikuista”. Mutta ei elokuva draamastakaan käy: aavenäyt ja loppupuolen väkivaltahetket ovat kuitenkin melko perinteistä, päällekäyvää kauhugenre-kuvastoa, tosin annilamaisiksi suodatettuina.

Sivurooleissa on taitavia näyttelijöitä: Ismo Kallio, Kati Outinen, Dick Idman, Kari Ketonen ja virolainen Rain Tolk sekä Viktor Klimenko. Moni on ennakkoluuloisesti epäillyt Klimenkon tuovan elokuvaan tahatonta koomisuutta, mutta päinvastoin: hän on tylyilmeisenä venäläisupseerina ehdottomasti mies paikallaan.

Klimenko on Suomen harvoja elokuvatähden näköisiä näyttelijöitä, kuten Annila totesi käydessäni Saunan kuvauksissa Prahassa maaliskuussa. Harmi, ettei Klimenkon kylmästä tuijotuksesta ole otettu vielä enempää irti – siinä olisi järisyttävää syvyyttä.

Potkua on elokuvan ulkoiseen ilmeeseen haettu muutenkin kuin Klimenkon kulmista, rypyistä ja silmistä. Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa ulos ja päivänvaloon, vaikka kauhusta onkin kyse. Minkäänlaista epookin tahmeutta tai jäykkyyttä ei kuviin ole jäänyt. Harmaansävyinen syystalvinen maisema on juuri sopivalla tavalla kolkko ja luonto antaa tapahtumille hievahtamattoman ja ankaran taustan.

Kauhelokuvaksi
ei mitään noloa

Sauna on ristiriitainen kokonaisuus. Sitä ei voi verrata tyyliltään mihinkään aiempaan suomalaiseen elokuvaan, ja se on kunnianhimoisempi kuin odotin. Kauhuelokuvaa odottavat voivat olla turvallisin mielin siltä kannalta, ettei Saunassa ole ainakaan mitään noloa. Eikä Sauna ole koskaan tylsä. Alkupuoli rullaa jopa loistavasti, tarina säilyttää arvoituksiaan ja tapahtumat etenevät silti kovaa vauhtia.

Mutta toisella puoliskolla tuntuu, että liian moni lanka jää solmimatta. Henkilöt puhuvat paljon, myös epäolennaisuuksia, mikä sekoittaa valpasta katsojaa ihan ovelalla, ainakin uskoakseni tarkoituksellisella tavalla. Mutta siitä syntyy myös aavistus, että he tietävät paljon sellaista, mitä katsojankin pitäisi tietää ymmärtääkseen tapahtumat. Eivätkä kerro.

Elokuvan tyly loppu on uskaliaalla tavalla avoin. Uskaliaalla sikäli, että viimeiset minuutit varmasti jakavat mielipiteet. Helppoa ja tavanomaista tarinan kaarta odottavat tulevat pettymään pahasti. Minusta loppu on omituinen, kuin hätäratkaisu.

Lukuisine ongelmineenkin Sauna on pitkästä aikaa ensimmäinen suomalainen elokuva, jonka olen halunnut nähdä uudelleen heti ensimmäisen katselukerran jälkeen. Se on sangen harvinaista. Siis suomalaisista elokuvista kun puhutaan.

Tosin vähän pelkään uusintakatselulla paljastuvan, että elokuvasta tosiaan puuttuu se kaipaamani ydin.

Arvioita
Torontosta

Torontossa (ei, en ehtinyt itse paikalle) Sauna on saanut netin kautta tarkasteltuna vaihtelevan vastaanoton. Kansainvälisistä ammattilehdistä sen on ehtinyt arvioimaan vain Screen Daily. Arvostelun alussa tuodaan esiin mielleyhtymät Kubrickiin ja Tarkovskiin – mutta sitten todetaan, että lopputulos on enemmän rankaiseva kuin pelottava.

Vähemmän tunnettu Filmmaker Magazine on pika-arviossaan positiivisempi.

Mutta varsinainen yllätys ovat harrastelijasivustot. Viisi löytämääni toistaiseksi julkaistua arviota ovat kaikki vähän tai erittäin positiivisia: Quiet Earth, Cinema Verdict, Daily Film Dose sekä Twitch: kaksi eri arviota.

Vaikka pseudotarkovskilainen tai ainakin ulkokohtaisesti kubrickmainen meininki varmasti lämmittää ennen kaikkea kyseisten arvostelijoiden kaltaisia nettinörttejä, joilla on jo ensi viikolla oltava uudet erikoiset suosikit, on harrastelija-arvioiden keskimääräinen ylistävyystaso silti aikamoinen saavutus. Kaksi tyyppiähän pitää Saunaa jopa vuoden parhaana kauhuelokuvana. Annila saa olla ylpeä.

Kaikki Kuvien takaa -blogin kirjoitukset löydät täältä