Absurdi arki ja empatian puute – Tottumiskysymys on elokuva tosiasioiden myöntämisen vaikeudesta
Aloitetaan tästä: Tottumiskysymys pääsee hienosti yli siitä kynnyskysymyksestä, jonka se ensimmäisenä herättää.
Se on erillisten tarinoiden episodielokuva aihepiiristä, joka tuntuu hyvin ajankohtaiselta. Onko elokuva asiapullaa, opettavainen, saarnaava? Ei ollenkaan. Nimenomaan ei.
Tottumiskysymyksen episodeja yhdistävät asiat eivät sinänsä ole yhtään ajankohtaisempia kuin ennenkään, oikeudenmukaisuudesta onneksi vain puhutaan enemmän. Elokuvan episodeissa, jotka ovat oikeastaan lomittain leikattuja itsenäisiä (ja myös erikseen itsenäisinä esitettäviä) lyhytelokuvia, käsitellään näkymätöntä vallankäyttöä, epätasa-arvoisia arjen konventioita ja naisiin kohdistuvaa ei-fyysistä väkivaltaa.
Muoto on ilahduttava, koska elokuvan rakenne toimii. Tottumiskysymys on viihdyttävä ja sekä vapauttavasti että ahdistavasti hauska menettämättä mitään vakavuudesta ja asiallisuudesta. Se näyttää vastuun pakoilut ja sen, miten kamalan vaikeaa on suora puhe.
Tiedän, että kun oma valta-asetelma kontekstissa tai toisessa kyseenalaistetaan, reaktio on vastaisku. Tiedän, että peili tällaisesta hetkestä on sietämätön.
Tottumiskysymyksessä painopiste on usein juuri niissä seikoissa, joita metoo-asioita mieluiten kohuina – koska se on mieltäkuohuttavaa ja helppoa – käsittelevä julkinen keskustelu ohittaa. Alli Haapasalon ohjaamassa ja kirjoittamassa jaksossa pariskunnan illan tunnelma kääntyy oudoksi, kun ulkopuolinen ukkeli kourii naista. Iltaa ei pilaa vain tuo ahdisteluhetki, vaan vielä enemmän miehen reaktio siihen.
Hän ei kerta kaikkiaan kykene käsittelemään asiaa eikä keskustelemaan siitä tahdikkaasti. Kuka pahoittikaan mielensä? Millaisista aiheista ei vaan ole kiva puhua?
Lyhytelokuvat ovat tässä kontekstissa – ja hyvin toteutettuina! – loistava tapa kuvata juuri sellainen asia, josta on vaikea keskustella. Draaman ei tarvitse edetä suureen konfliktiin. Ratkaisuton tilanne voi poltella katsojaa enemmän ilman, että juttu tuntuisi jäävän kesken, ja yhdenkään episodin kiusallisuus ei jää liiaksi päälle.
Miia Tervon jäätävässä episodissa juridinen todellisuus kohtaa raiskauksen tosiasiat. Etäisyys henkilöihin vain lisää jännitettä: katsojana joutuu miettimään, keneen uskaltaa samastua. Jenni Toivoniemen ohjaamassa tarinassa ollaan firman juhlissa, ja ns. hauska ilta muuttuu häirinnän mahdollistamisen ja vähättelyn oppitunniksi. Mies nyt vain on viinaanmenevä, nainen taisi tanssia eroottisesti.
Anna Paavilaisen kirjoittama ja ohjaama jakso (joka perustuu hänen Play Rape -monologiinsa) käsittelee naisnäyttelijän valmistautumista raiskauskohtaukseen – sitä, miten hänet valmistetaan siihen miesten ohjauksessa. Jakson huumori on todella karua ja sävyiltään todella tarkkaa.
Hymy hyytyy, eikä katsojaa palkitsevaa lunastusta tarvitse odottaa. Silti elokuva ei tunnu syyllistävältä sellaisella osoittavalla tavalla, joka saisi torjuntareaktion muhimaan. No, onhan se myös kiusallinen katsoa, juuri oikeista syistä.
Havainto on kirkas ja se jää ilmaan.
Tottumiskysymys kohtaa myös episodielokuvan poukkoilevan monitarinallisuuden ongelmia, mutta vain aavistuksen verran. Se on leikattu hienosti yhteen ja löysää siinä ei ainakaan ole. Viimeinen kuva on niin väkevä, että se yksin saa kokonaisuuden tuntumaan juuri tällaiseksi ajatellulta.