Iron Sky: The Coming Race - tupla vai kuitti

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Mitä tapahtuu Iron Sky: The Coming Racelle?

Kaikkien aikojen kallein suomalaisen elokuvayhtiön tuotanto saa maailmanensi-iltansa nyt keskiviikkona Helsingissä. Kansainväliset markkinat ja näkyvä niille lanseeraaminen ovat tällaiselle teokselle tietenkin paljon tärkeämpiä kuin pieni Suomi. Olen kuullut huhuja, että elokuva nähtäisiin helmikuussa Berliinin elokuvajuhlilla, mutta toistaiseksi asiaa ei ainakaan ole julkistettu.

Helsingin avaus on paikallisesti näyttävä. Koko 14-salinen Tennispalatsi on varattu tapahtumaan. Samantyyppisillä rysäyksillä on tuotu ensi-iltaan myös Tuntematon sotilas, joka sai lopulta Suomessa noin miljoona katsojaa, sekä Tom of Finland, joka sai kotimaassaan lopulta noin 100 000 katsojaa ja oli siis armoton pettymys. On selvää, että englanninkielisen The Coming Racen katsojatavoite Suomessa on maltillinen, ei miljoonaluokkaa – ensimmäinen Iron Sky sai meillä 181 000 katsojaa.

Kiperämpi kysymys kuuluu, saavuttaako The Coming Race ykkösosan suosion oletetusti tärkeimmällä markkina-alueellaan Saksassa, jossa ykkönen oli noin puolen miljoonan katsojan hitti. Siellä ensi-ilta on maaliskuussa ja lukuisissa muissa maissa pitkin kevättä.

Kun 20 miljoonan euron budjetti on noin kolminkertainen ensimmäiseen Iron Skyhin verrattuna, voisi ainakin ulkopuolisena kuvitella, että julkisen rahoituksen osuudesta huolimatta sukseen pitäisi olla siis huomattavasti suurempi. Piratismiongelmia tai ei, fakta on, että ensimmäinen Iron Sky vei tuotantoyhtiönsä merkittäviin talousvaikeuksiin.

Kirjoitin jo blogiin, mitä Annika Vuorensolan kirja paljastaa jättituotannon venähtäneestä ja moniongelmaisesta tekoprosessista, ja elokuvan kokoluokan ja huomioarvon tähden nyt tuntuu välttämättömältä pohtia, miten Iron Sky: The Coming Racelle käy. Kyseessä kuitenkin on tuoteperheen osa.

Koska en halua arvioida toisten puolesta, en aio ykskantaan väittää, että elokuva kyllä miellyttää niitä katsojia, jotka todella nauttivat ensimmäisestä Iron Skysta. Mikäli spekulointi sallitaan, uskoakseni näin kuitenkin on. Tässähän on franchise, josta monet pitivät jo ennen kuin yhtään elokuvaa oli valmiina.

Mikäli markkina olisi nyt sama kuin ensimmäisen Iron Skyn ensi-iltavuonna 2012, tilanne näyttäisi varmaan muutenkin hyvältä.

Mutta ensimmäistä leffasta on seitsemän vuotta. Nyt on vuosi 2019 – eivätkä jatko-osat läheskään aina ole yhtä suosittuja kuin edeltäjänsä.

Keskeisiä ongelmia ovat ainakin nämä.

Jotkut elokuvan vitseistä tuntuvat vanhentuneilta, koska se on kirjoitettu ja kuvattu vuosia sitten. Blockbuster-elokuvien maailma ylipäänsä on muuttunut esimerkiksi Deadpool -leffojen myötä – levottomia ja hävyttömiä supersankarielokuviakin on ehtinyt valmistua tässä välissä kaksi. Kreisi tarkoittaa nyt eri asiaa kuin ennen. Tosimaailma ehti liikahtaa vielä absurdimpaan suuntaan, kun Donald Trumpista tuli varteenotettava presidenttiehdokas ja sitten vielä presidentti. Iron Sky kakkosessa eletään vielä aikaa, jolloin Sarah Palin oli amerikkalaishassuuden ytimessä, eikä kenellekään tullut mieleenkään, että vaikkapa Hakaniemessä marssisi jengiä tosissaan hakaristilippujen kanssa. Natseja ei tarvitse etsiä kuusta vaan kotikaupungista.

Tekijät ovat itse myöntäneet, että Iron Sky ehti menettää faninostettaan seitsemän vuoden takaisesta. Tällainen väli ei ole hitin ja jatko-osan välillä poikkeuksellinen sinänsä. Laajan ja netissä ryhmähenkeä kokevan globaalin faniyhteisön kannalta paras momentum on kuitenkin menetetty. Muistetaan, että ensimmäisen elokuvan aikaan tekijät puhuivat, että jatkon piti valmistua 2015 ja trilogian päätösosan 2018.

Kun ajatellaan suurta suomalaisyleisöä, ensimmäisen Iron Skyn mittakaava ja etenkin erikoistehosteet olivat tietenkin jotain aivan uutta: pienessä tamperelaisfirmassa oli animoitu pitkä elokuva täyteen kansainvälisen tason avaruusaluksia ja -taistelujakin. Jatko-osan suomalaisuusaste on sikäli vähäisempi, että efektit ovat saksalaisen Pixomondon tekemiä. Uteliaisuuskortti taitaa olla pelattu. The Coming Racea on joka tapauksessa kovin vaikea tarjoilla suomalaisena.

Mikäli vielä pohditaan Saksan tilannetta, on ilmeistä, että ensimmäinen Iron Sky osui yllättävälläkin tavalla hermoon. Siellä elokuva meni saksalaisnäyttelijöiden vuoksi saksalaisesta, ja se käsitteli natsijuttuja niin epätavallisen huolettoman kreisillä otteella, ettei moista oltu nähty valtavirran ”paikallisessa” elokuvassa. Tämä kortti on katsottu ekassa leffassa. Vaikka jatko-osassa nähdään ”Hitler”, ei tästä ole millään kansallisen trauman purkufarssiksi millekään sukupolvelle. Kun natsiteemaa on himmailtu taka-alalle, pahuusrekvisiitaksi, se saattaa kääntyä ongelmalliseksi flirttailuksi hankalan aiheen kanssa. ”Hitler” on nyt vain yksi vitsi ”Apple-uskovaisten” ja ”Sarah Palinin” rinnalla. Huumorissa on sellainen ongelma, että jos sitä tehdään äärimmäisestä aiheesta, täytyy olla todella taitava ja ehkä myös kyllin törkeä, tai homma menee reisille. Natsit ja Apple ovat todellisia asioita, mutta niillä on tiettyjä eroavaisuuksia, ja tämä ei ole vain meikäläisen mielipide.

Mitä siis on houkuttelevina täkyinä heille, jotka eivät ole aktiivisesti odottaneet jatko-osaa?

Dinosauruksia.

Toimintakohtauksia.

Budjetti on pistetty ulospanoon ja tehosteisiin, ei esimerkiksi niminäyttelijöihin. Lara Rossi, Vladimir Burlakov ja Kit Dale eivät ole tyyppejä, joilla myytäisiin lippuja, eivätkä he ole koomikkoja. No, Tom Greenin nimellä on yhä tiettyä vetovoimaa, ja hän on kokenut koomikko. Kumpaakaan seikkaa ei tämän roolin perusteella uskoisi.

Entä efektit sinänsä? Dinosaurukset ovat dinosauruksia, ei siinä mitään. Kilpailuetua niillä on vaikea saada, jos kassassa on ainoastaan 20 miljoonaa euroa. Joka vuosi elokuvateattereissa elokuvia, joissa on enemmän ja vielä isommalla rahalla toteutettuja dinosauruksia (The Coming Racen kirjoittamisen ja ensi-llan välillä on mm. ehtinyt ilmestyä kaksi Jurassic Park -franchisen elokuvaa). Ei niissä ole ehkä Hitleriä ratsastamassa dinosauruksella, mutta se nähtiin jo The Coming Racen trailerissa ja sitten toisessakin trailerissa (joka sivumennen sanoen on paitsi myynti- ja näyttävyysmielessä todella hyvä, myös mitä spoilaavin traileri).

Kirjaan tähän kokonaisuutta taustoittamaan oman mielipiteeni, kun en elokuvasta ole varsinaista arviota laatimassa. Timo Vuorensolan ohjaama ja yhdessä Dalan Mussonin kanssa kirjoittama elokuva on ehdottomasti omanlaisensa: sitä ei ole tehty varman päälle. Näitä seikkoja ei voi kiistää. Vaikka valkokankaalla tapahtui paljon, sain The Coming Racesta silti vähemmän irti kuin ensimmäisestä elokuvasta. Yhdestäkään henkilöstä ei jaksanut välittää, mikä osaltaan johtuu siitä, ettei elokuva aseta oman fantasiamaailmansa lainalaisuuksia ja reunoja – jos ensimmäinen Iron Sky oli hullaantunut avaruusteknologiasta, nyt sinkoillaan toisenlaisten tehosteiden ja liskoihmissatumaisuuden pauloissa. Magiaa, okei. Graal, okei. Ontto maapallo, lennetään sinne. Hitler ja dinosaurus, totta kai ja tilulii. Ns. kreisit ylilyönnit eivät siis naurata, kun ei ole mitään rajaa, josta lyötäisiin yli. Monista kohtauksista saattoi päätellä, minkä tässä pitäisi olla hauskaa. Samoin lukuisista kohtauksista voin myöntää, etten ylipäänsä ymmärtänyt kaikkia asioita, joita valkokankaalla tapahtui tai sanottiin, joskin varmasti osa meni sen piikkiin, etten tunnistanut viittauksia.

Jos ensimmäinen Iron Sky oli lähellä genreparodiaa, jatko-osa on hullutteleva seikkailusillisalaatti, joka pyrkii lähemmäs esikuviaan. Budjetti ei kuitenkaan ole sama kuin niissä. Vaikka monet efektit ovat todella hienoja, kokonaisuutena juopa tavoitteen ja toteutuneen välillä tuntuu suurelta. Kökköhetkiä on vaikeampi antaa anteeksi.

Mistä elokuva saa sen nosteen, jolla se nousisi Suomessa ja sitten myös maailmalla bisnesmielessä ykkösen rinnalle tai yli?

En tiedä.

En todellakaan tiedä.