Oscarit ja rasismi: Blackkklansman ottaa mittaa tolkun ihmisten Green Bookista
Oscar-skaba ei ehkä ole järkevä tapa arvottaa elokuvien laatua, mutta ainakin se rakentaa puheenaiheita. Yksi kiinnostavimmista on tämä: ehdokkuuksista ja kenties palkinnoista samoissa kategorioissa kilpailee kaksi rasismiaiheista lähihistoriallista elokuvaa. Kumpikin elokuvista on tosipohjaisuudesta huolimatta sävyltään komediallinen, etenkin tavoilla jotka mahdollistavat pääosien esittäjiltä irrottelua.
Tietenkin elokuvat ovat tasa-arvon asialla.
Kun niitä tarkastelee lähemmin, huomaa, että lähtökohdiltaan ne ovat Hollywoodin skaalalla ääripäissä.
Kesällä ensi-iltansa saanut Blackkklansman on Spike Leelle tyypillinen elokuva: ajankohtainen, poliittinen, vihainenkin, silti hauska – sekä rosoinen ja suorastaan epätasainen. Se kertoo afroamerikkalaisesta miehestä (John David Washington), joka 1970-luvulla soluttautui rasistijärjestö Ku Klux Klaniin. Lopussa nuo tapahtumat ja teemat sidotaan tämän päivän Amerikkaan.
Green Book, jonka on ohjannut Peter Farrelly, on taas sovintoleffa, jossa enemmän kuin hiukkasen rasistinen amerikanitalialainen portsari Tony Lip (Viggo Mortensen) lähtee mustan konserttipianistin Don Shirleyn (Mahershala Ali) autokuskiksi ja henkivartijaksi etelävaltioiden turneelle 1960-luvun alussa. Valkoinen mies on juntti, mutta tarmokas ja symppis eli etenkin hirveän syyntakeeton. Afroamerikkalainen mies on lukenut, maagisen taitava koskettimien ääressä ja epäpragmaattinen – oikeastaan koko ajan friikkiyden reunalla. (Asetelma on hieman kuin käänteinen muunnelma ranskalaishitistä Koskemattomat.)
Vaikka Green Bookia on ajettu jakelija Universalin puolesta Oscareihin kuin käärmettä pyssyyn ja Blackkklansmanin mahdollisuuksia on pidetty vaisuina, tällä viikolla Golden Globe -palkintoehdokkuudet pistivät pakkaa sekaisin.
Green Book sai odotetusti tärkeitä ehdokkuuksia, yhteensä viisi kappaletta. Farrelly on ehdolla parhaaksi ohjaajaksi ja elokuva parhaan komedia- tai musikaalielokuvan kategoriassa. Mortensen on ehdolla pää- ja Ali sivuosasta.
Blackkklansman oli kuitenkin yksi Golden Globe -ehdokasjulkistuksen suurimmista yllärijuhlijoista, ellei suurin. Se sai neljä ehdokkuutta: paras draamaelokuva, paras ohjaus, miespääosa (Washington) ja miessivusa (Adam Driver).
Oscar-ehdokkuudet julkistetaan 22. tammikuuta. Sitä ennen, 7. tammikuuta, jaetaan Golden Globet. Green Bookin ennakkosuosikkiasema A Star is Bornin ja (Dick Cheneysta kertovan) Vicen rinnalla ei sinänsä ole horjunut.
Blackkklansmanin positio on kuitenkin muuttunut. Sen sauma parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaaksi ei ole enää missään tapauksessa haihattelua (etenkin kun kategoriassa voi olla kymmenenkin ehdokasta). Ohjausehdokkuuden toivominen Leelle on yhä suht optimistista, kiitos hänen persoonallisen, Oscar-äänestäjäväkeä hiertävän epäklassisen roiskivan tyylinsä, mutta nostetta on ainakin Driverille ja ehkä Washingtonillekin, jota ei ole veikkailuissa aiemmin juurikaan mainittu.
Keveyden, etenkin Tony Lipin hupaisan, esimerkiksi kokonaista pizzaa suuhunsa tunkevan hahmon vuoksi Green Book on sijoitettu Golden Globe -kategorioissa komediapuolelle.
Se on sovinnainen ja ennen kaikkea lohdullinen elokuva, juuri sitä mitä Hollywoodista puhuttaessa ajatellaan – myös ja etenkin kun Hollywood on vähän negatiivinen termi. Green Book on viihdyttävä, enkä varsinaisesti kiemurrellut sitä katsoessa, koska näyttelijät ovat todella hyviä. Toisaalta olisi mahdoton väittää, etteikö se ole nimenomaan näppärästi toteutettu feelgood-klisekimppu.
Blackkklansmanin ärhäkkyys taas on tehnyt siitä näennäisesti hankalammin lähestyttävän. Lopussa Lee osoittaa syyttävällä sormella suoraan Donald Trumpiin henkilöityvään äärioikeistoliikehdintään, ja vaikka vapaamielisen elokuva-alan piireissä ei Trumpia liehitellä, tällainen suoraeleinen poleemisuus on Hollywoodissa melkein tavatonta. (Blackkklansman ei ole varsinainen Hollywood-studioelokuva vaan ison indietuottajan Focus Featuresin leffa. Ironisesti sitä levittää Yhdysvaltojen ulkopuolella Universal.)
Erityisen mielenkiintoista on se, että Green Bookista ei tullutkaan Yhdysvalloissa heti menestystä. Kaikesta nosteesta (arvostelijatkin ovat pääasiassa pitäneet siitä) huolimatta se oli laajaan levitykseen tullessaan vasta viikon yhdeksänneksi katsotuin leffa.
Green Bookin Oscar-kampanjoinnin myötä sen kritisointi on kiihtynyt.
Syystäkin. Green Book asettuu Tony Lipin taakse ja Don Shirley on toiseutta. Tony Lip on pelastaja, jonka väkivaltaiseen käytösrepertuaariin lisätään elokuvan aikana kohteliaisuus. Viime kädessä se on elokuva, jossa vähän hölmö, mutta sympaattinen rasisti saa omanarvontuntoisen, sivistyneen, maailmaa tuntevan mutta hitusen liian koppavan afroamerikkalaisen miehen rauhoittumaan. Sanomaa on vaikea lukea muuten kuin niin, että sekä rasistit että heidän uhrinsa voisivat vähän chillata – että kyllä tarinan afroamerikkalaisillakin on opittavaa niiltä, jotka heitä syrjivät. Mark Harris käsittelee Vulturen jutussa hyvin tätä epätasapainoa, joka Suomessa tunnetaan tolkun ihmiset -ajatteluna. Jos joku elokuva, niin Green Book on tehty silittämään tolkun ihmisten päitä, ja sen loppu on niin yksioikoisen lohdullinen, että sitä olisi mahdoton sellaisenaan uskoa tänä päivänä tapahtuvaksi, saati sitten jouluun 1962.
Blackkklansmanin lopussa taas ei tule nostalgista joulua eikä halia, vaan tuore tosielämän poliittinen murha, kun äärioikeistolainen mies ajaa autolla Charlottesvillessä väkijoukkoon ja onnistuu tappamaan nuoren naisen. Silti se ei ole masentava vaan piristävä elokuva. Ehkä siitä todistaa myös Blackkklansmanin suhteellisen hyvä menestys Yhdysvalloissa. Suomessa siitä tuli toki Jasper Pääkkösen roolin siivittämänä aivan ylivoimaisesti Leen menestyksekkäin leffa, mutta Yhdysvalloissakin se on ohjaajansa 30-vuotisen uran dollarimääräisesti toiseksi (ja inflaatiokorjattuna kuudenneksi) suurin hitti.
En usko, että Blackkklansmanista voisi tulla palkintojen kannalta varteenotettava Oscar-yllättäjä. Se ja sen saama suosio ja arvostus kuitenkin muistuttavat, että elokuvat voivat olla yhä relevantteja.