Julma elokuva Utøyan julmuuksista - miksi?
U – July 22 on kauhuelokuva. Siinä on kasvoton tappaja ja kesäleirin nuoria, jotka etsivät pakopaikkaa tuolta hahmolta, varmalta kuolemalta.
Tällaisena elokuva on pitkään erittäin tehokas. Andrea Berntzsen tekee upeaa työtä päähenkilönä, 18-vuotiaana Kajana, joka pakenee ja etsii siskoaan.
U – July 22:n pitäisi olla muutakin kuin kauhujuttu. Se on tosipohjainen, näytelty kertomus tapahtumista Utøyan saarella 22. heinäkuuta vuonna 2011, kun äärioikeistolainen Anders Behring Breivik tappoi siellä 69 ihmistä.
Ei, tämä teos ei kuulu perinteiseen kauhugenreen, eivätkä sen tekijät pitäisi sen lokeroimisesta kauhuelokuvaksi. Se on toteava ja dokudraamamainen kuvaus kaaoksesta yhden ihmisen silmin. Ohjaaja Erik Poppen ja muiden tekijöiden tarkoitusperiä ei voi väittää halpamaisiksi. Breivik-hahmoa ei oikeastaan edes näytetä. Elokuvaa hallitsevat valtava epätietoisuus ja sitäkin suurempi pelko.
Elokuva sai eilen ensi-iltansa Berliinin elokuvafestivaaleilla. Se herättää keskustelua ja kiivaitakin kannanottoja, ehdottoman ansaitusti.
En ole samaa mieltä kuin he, jotka pitivät elokuvaa moraalisesti kestämättömänä. Elokuva on väistämättä sensaatiomainen, samalla tavalla kuin mikä tahansa suurta tragediaa kuvittava elokuva on. Sokeeraaminen on perusteltu ratkaisu, jos kerrotaan kamalasta asiasta, sellaisesta josta ei oikein edes voi puhua. Son of Saul / Saulin poika on taannoinen esimerkki määrätietoisesta yleisön järkyttämisestä ja onnistunut elokuva. Graafista väkivaltaa ei U – July 22:ssa ole. Ampumahaavoja kyllä nähdään, ja ne ovat karmeita.
U – July 22 ei ole ”huono” elokuva. Seurasin sitä jännittyneenä. Lopputekstien alkaessa kupla kuitenkin puhkesi. Mitä? Miksi? Tässä kaikki?
Elokuva on näennäisesti yhdellä otoksella toteutettu, päämäärätön pako saarella. Esteettinen valinta ei ole rohkea. Pakokauhu on elokuvallista hyvin ilmeisellä tavalla, enkä sano tätä vain kritiikiksi elokuvaa kohtaan, mutta on se sitäkin.
Onko tämä esteettinen valinta lopulta seuraus siitä, että Utoyan tapahtumat olivat tosielämässä näppärästi sopivan pituisia täyttääkseen reaaliajassa puolentoista tunnin perinteisen elokuvamitan? Ei tarvitse olla kyyninen vastatakseen kyllä, koska tämä seikka on ehdottomasti totta.
Gus van Santin ohjaama Cannes-voittaja Elephant teki jäätävästä koulumurhatarinasta kuin elokuvallisen veistoksen. Michael Haneke saattaa olla elokuvallinen julmuri, mutta hän ainakin välttäisi niitä keinoja, joilla Poppe tuo elokuvaan sentimentaalisuutta.
U – July 22 ei ole lohdullinen tai minkäänlaista sovitusta ehdottava teos. Kyllä se silti taiteellisia vapauksia ottaa, eli muuten linjakkaalla ”realismilla” ei voi perustella oman ajatuksen puutetta: muutamat hetket, kuten juuri kuolleen tytön kännykkänäytöllä välkkyvä tuleva puhelu äidiltä, menevät rytisten yli proosallisuuden rajan ja tuntuvat korneilta.
Norjalaiskollegani kirjoitti jo, että lehdistönäytöksessä itkettiin poikkeuksellisen paljon. Oma havaintoni on erilainen (todistin paljon näkyvämpiä yleisön tunteenpurkauksia esimerkiksi edellisillan Astrid Lindgren -elämäkertaelokuvassa Becoming Astrid).
Elokuvan päättyessä se sai vaisut aplodit ja vaisut buuaukset (kumpikaan ei ole merkki erityisestä reaktiosta vaan vaisuus kertoo reaktion laimeudesta – nykyään Berliinissäkin uusi, kai eteläeurooppalainen kriitikkopolvi buuaa herkästi ja usein merkillisin perustein). Omia tunteitani en yleistä, mutta sen voin sanoa, että voimakas tunne liittyi siihen, miten elokuva noin niinkuin teknisessä mielessä jatkuu, ei siihen, miten hahmot tästä selviävät. Mikäli tarkoitus on herättää tunteita, mitä jää jäljelle, jos elokuva ei herätä tunteita?
Lopputekstien alkaessa jää ilmaan armoton kysymys. Miksi elokuva on tehty? Jotta emme unohtaisi, ohjaaja Poppe perusteli lehdistötilaisuudessa. En aivan niellyt selitystä. Voisiko aiheesta tehdä paremman elokuvan? En tiedä sitäkään.