The Greasy Strangler: ihrainen kuristaja ei noudata normeja
Pidinkö elokuvasta? Vaikea kysymys.
Elokuvan nimi on The Greasy Strangler, joka tarkoittaa rasvaista kuristajaa tai ehkä ihraista kuristajaa. Asiasta voi keskustella. Tärkeä debatti helpottuu, kun elokuva tulee Suomessa valkokankaille (ainakin suurimmissa kaupungeissa) nyt perjantaina. Levitystä voi pitää yllätyksenä.
Mikrobudjetin amerikkalaiselokuva kertoo isästä (Michael St. Michaels) ja aikuisesta pojasta (Sky Elobar), jotka asuvat Los Angelesin laitamilla. Päivisin he järjestävät turisteille kiertokävelyjä discoteemalla: tuossa talossa Kool and the Gangin Kool oli töissä ennen kuin bändi breikkasi, ja niin edelleen. Isän, Big Ronnien, turisteille selittämillä jutuilla on aika vähän jos lainkaan tekemistä totuuden kanssa, ja muutenkin hän on patologinen valehtelija.
Öisin Big Ronnie on pahimmillaan: hän on pelätty sarjakuristaja The Greasy Strangler, joka verhoaa ruhonsa paksulla rasvakerroksella ja hiippailee pahaa-aavistamattomien uhrien taa. Kuristus on niin vahva, että silmämunat usein poksahtavat päästä. Murhareissuiltaaan hän palaa autopesulan kautta. Harjat pieksevät hänen alastoman kroppansa puhtaaksi. Big Ronnie silminnähden nauttii harjakäsittelystä jollain masokistisella tasolla.
Poika Big Brayden puolestaan rakastuu ja alkaa heilastella nuoren naisen (Elizabeth De Razzo) kanssa. Irstaalla isällä on kaksi pakkomiellettä: todistella kaikille koko ajan, että hän ei ole The Greasy Strangler – vaikka kukaan ei nähtävästi tätä epäilekään – ja saa poikansa tyttöystävä sänkyyn.
Tahallinen huonous elokuvassa on lähtökohtaisesti sietämätöntä. Se pakottaa osallistumaan idioottileikkiin, ja useimmilla ihmisillä on parempaa tekemistä. Jim Hoskinsin ohjaama The Greasy Strangler varmasti kuulostaa nimenomaan ”tahalliselta huonoudelta”, mutta pilipaliosastolle putoamiselta sen säästävät toisaalta pääkolmikon intensiiviset roolisuoritukset (etenkin St.Michaels tekee huikeaa työtä) ja toisaalta ohjaajan visio. Teos sisältää erittäin paljon huonoa huumoria sinänsä, mutta siinä on kiistaton avantgarde-viba. ”Huonous” on aito ja tinkimätön esteettinen ja eettinen valinta.
Tilanteet voivat muistuttaa sketsihuumoria, mutta vapauttavia ja tapahtumat turvallisesti perustelevia punchlineja ei ole luvassa. Enemmän kyse on lähelle tappia viedystä naivismista, johon uskalletaan liittää (oidipaalista) seksuaalisuutta sekä kiusallisia psykologisia impulsseja. Surrealismistakin on lupa puhua.
Alastomuutta, tosin osin keinoelinten suojassa, on enemmän kuin amerikkalaistuotannolta odottaisi.
Pintatasolla ja pyrkimysten osalta vertauskohdiksi soveltuvat John Watersin hävyttömimmät elokuvat, joissa luotiin rakkaudella mahdollisimman iljettäviä hahmoja. Siinä missä Watersin parhaisiin lukeutuvassa Pink Flamingosissa kohdattiin maailman saastaisimmat ihmiset, tämä kaksikko tavoittelee rasvaisuuden huippua, kirjaimellisesti. Poika laittaa isälleen rasvaisia ruokia, niin rasvaisia, että rasvaa on kaikkialla. Paksua, limaista, vellovaa rasvaa, jota voi kaataa suoraan purkista inhottavan näköisten makkaroiden päälle.
Usein näytelmänomaiseksi kamaridraamaksi (rahasyistä) pelkistyvä The Greasy Strangler myös muistuttaa sellaisia ö-budjettien tuotantoja, joissa tekijöiden ahdistus paistaa vilpittömän tai ahneuden inspiroiman genreyrittämisen läpi ja samalla resurssien vähäisyys supistaa maailman muutaman henkilön ja ahdistuneen tunnetilan mikrokosmokseksi, josta ei ole poispääsyä. Tapahtumien vääjäämättömyydessä on vakuuttavaa unen logiikkaa. Todellista vaaran tuntua ei elokuvassa silti ole, sillä kummallisimmista ö-maakareista poiketen Hoskins ei paljasta itsestään vahingossa mitään kiusallista. Hän hallitsee rajansa, oli se sitten hyvä tai huono asia.
Monet jaksot ovat tarinan ja tolkullistem merkitysten tasolla totaalisen päämäärättömiä – tosin näihin kuuluu myös itseäni eniten huvittanut kohtaus, jossa Big Ronnie huonosti naamioituneena esittää poliisia, joka tulee kuulustelemaan hänet itsensä viranomaisille ilmiantanutta Big Braydenia. Oliko se vinoilua elokuvaa Isäni Toni Erdmann kohtaan? Ei, koska tämä valmistui ensin. Onko lopussa viittaus Ilmestyskirja nytiin? Ehkä. Tekijät ovat toki myöntäneet, että Meng Hua Hon melko erikoinen The Oily Maniac on inspiroinut konseptia ulkoisella ja tittelin tasolla.
Tällaiset asiat ovat mitä subjektiivisimpia, mutta The Greasy Strangler tuntui minusta Werner Herzogin Stroszekin hengenheimolaiselta, jossa äärimmäistä ulkopuolisuuden kokemusta karnevalisoidaan, mutta omituisissa, rujoissa ja muotopuolissa hahmoissa on myös jotain poikkeuksellista lämpöä. Elokuvan sydän on groteski sellaisella antaumuksella, että joku Samurai Rauni Reposaarelainen on tähän verrattuna päiviräsäsmäisellä tavalla estynyt elokuva (sitä mollaamatta).
Toki kokonaisuuden kutsuminen epätasaiseksi olisi vähättelyä, ja The Greasy Strangler tuntuu jälkikäteen paremmalta kuin sen sekavuutta todistaessa. Etenkin viimeiset minuutit tuntuvat irtoavan aiemmasta tunnelmasta särähtäen.
Pidinkö elokuvasta? Vaikea kysymys. Sitä katsoessa joutuu suljettuun maailmaan, jossa ei ole ainakaan yksiselitteisesti mukavaa, vaikka Hoskinsin kiero empatia törkymooseksia kohtaan on tinkimätöntä. Kyse on inhimillisen toiminnan ääripisteiden tavoittelusta, johon kuuluu vimmainen pyrkimys kaikenlaisten älyllisten tulkintojen torjumiseksi. Watersin, Herzogin ja hänen oppipoikansa Harmony Korinen sekä miksei myös Rainer Werner Fassbinderin karumpien teosten ystävien kannattaa vaivautua, sillä ei tämän sortin taidetta Suomessa valkokankailla normaalilevityksessä näe juuri koskaan.