Rogue One ja menetetyt mahdollisuudet
Pidin elokuvan loppusuorasta, mutta aivan viimeiset hetket taas olivat plääh.
Rogue One ei ole kovin mieleenpainuva elokuva. Siinä on hetkiä, jotka muistan oikein elävästi. Parhaat kohtaukset nousevat selkeästi epätasaisesta kokonaisuudesta. Pidin loppusuorasta, mutta aivan viimeiset hetket taas olivat plääh.
Katsomisesta on vain viikko, joten tuossa on ongelma.
Uusia Tähtien sota -elokuvia on nyt tulossa valkokankaille jokaikinen vuosi. Niitä tuotetaan niin isolla rahalla, että päätökset tehdään komiteoissa. Toki Rogue Onessa on ohjaaja Gareth Edwardsin panosta, varmasti paljonkin, mutta persoonallisuudella on ahtaat rajat. Elokuvaan tehtiin julkisuuteen vuotaneiden tietojen mukaan paljon lisäkuvauksia, mikä ei sinänsä ole harvinaista eikä leimallisesti huono merkki (vaikka niin kai kuvitellaan). Mutta nyt esimerkiksi loppusuora meni kokonaan uusiksi vain joitain kuukausia ennen ensi-iltaa.
Tuotantomallissa elokuvasarjaan kuuluvat suurta tarinaa edistävät eepokset eli ”Episodit” ja niiden rinnalla tarinaa taustoittavia ”itsenäisiä” elokuvia, kuten nyt Rogue One. Elokuvabisneksessä tämän tekemisen löivät kunnolla läpi Marvel-sarjakuvaelokuvat. Tähtien sotaa ja Marvel-franchisea erottavat muutamat isot asiat. Yksi on se yllättävänkin synkässä Rogue Onessa korostuva seikka, että Tähtien sotien kohdeyleisö on hieman vanhempaa. Toinen on edellisen vastapainoa: koska ydinkohderyhmää ovat aikuiset miehet, päähenkilöiksi on nyt kirjoitettu naisia, jotta yleisöpohja laajenee. Rogue Onen sankaritarta Jyn Ersoa näyttelee Felicity Jones, ja hahmo on muuten tähänastisten Tähtien sotien kiinnostavimpia.
Tärkein erottava tekijä on franchisen perusfilosofiassa.
The Force Awakens ja Rogue One pyrkivät tyydyttämään faneja. Itse elokuva on vähemmän tärkeää kuin sen detaljit. Itse elokuva on vähemmän tärkeää kuin keskusteleminen siitä, sopiiko se Tähtien sodan kaanoniin ja täyttikö se odotukset.
Parhaimmillaan Marvel-elokuvat yrittävät paljon enemmän. En välittänyt esimerkiksi Doctor Strangesta, mutta se sai poiketa Marvel-muotista aika paljonkin.
Tämä kritiikki liittyy ja ei liity siihen, että Rogue One yrittää lisätä uutta saagaan. Lisäykset ovat nimittäin marginaalisia. Suuri osa elokuvasta kuluu sen selittämiseen, missä mennään suhteessa franchiseen ja sen perustelemiseen, että kyllä me nyt ollaan siinä samassa Tähtien sodan universumissa.
Sisällön kiinnostavuuden tiimoilta en edes halua vertailla Tähtien sotaa ja Marvelia siksi, että jälkimmäiseen universumiin en pääse estoitta sisään. Tähtien sodasta olen jaksanut olla kiinnostunut. TFA oli iloisempi yllätys ja Rogue One jonkinasteinen pettymys, vaikka siihen pettymisestä saan tietysti syyttää ainoastaan itseäni. Mitäs menin kuvittelemaan, että juttu voisi olla aidosti itsenäisempi.
Rogue Onen varsinainen ongelma on selittelyssä. Tämän mittaluokan tuote-elokuvan sisällä on koneisto, joka on kuin insinöörien asentama. Palikat on mitoitettu tismalleen kaupallisten tavoitteiden ja tutkimustenkin perusteella. Tuttuutta on sopivasti ja siinä voidaan tehdä kokeiluja, kuten Peter Cushingin paluu. Ohjaajan taitavuutta tarvitaan peittämään tämä armoton konelogiikka. Jos emotionaaliset hyppyrit ovat suoraan jostain Lucasfilm-käsikirjoittajan ikeamaisesta katalogista, ohjaajan pitää maalata ne uuden näköisiksi. Koeyleisöt testaavat, meneekö kone sitten läpi markkinointijengin rakentamasta reiästä. Jos ei mene, tehdään kyllin paljon uusintakuvauksia, että yllätyskäänteet ja muu kama on juuri sopivaa, ja lopulta kone sujahtaa ulos elokuvateattereihin päivänä, josta sovittiin maailmanlaajuisesti jo kauan ennen kuvausten alkua.
Lopulta Rogue One on hirveän yksinkertainen leffa, jossa on vain vähän omaa, mutta sikana tilpehööriä. Sen keskellä on pitkä tylsä jakso, jossa selitellään asioita ja siirrytään tarinassa mukan eteenpäin ilman, että mitään olennaista tapahtuu. Kun katsoin kiusallisen tummaa 3D-kuvaa silmät sirillä Tennispalatsi 5:n lehdistönäytöksessä, harkitsin tarinan toisen näytöksen lopussa, pitäisikö nyt vaan kävellä ulos, on tämä nähty jo. ”Onneksi” elokuva oli tosiaan niin epätasainen, että se lopussa nousi taas hetkittäin hyvinkin kiinnostavaksi. Tässä elokuvassa on nimittäin ihan oikea kliimaksi ja lopetus, jollaisten tekeminen on näille jättifranchisejuttujen komiteoille usein ylitsepääsemättömän vaikeaa. No, varsinaisen lopun jälkeen tuputetaan vielä sitä pakollisinta fan serviceä, mutta silti.
Nimenomaan rytmi on rikki. Joissain asioissa kahlataan hartaasti. Ohjaaja Edwards osaa fantasiamaailman ulospanon, mutta suurin osa elokuvasta kuluu niin, että jännittävät visuaaliset jutut ja stoorin edistäminen ovat kaksi erillistä virtaa. Loppusuoraa lukuunottamatta tarinapuoli olisi voitu esittää vaikka radiokuunnelmana – niin harvoin ohjaaja pääsee viemään juonta kuvin. Käsivarakuvaus ehkä korostaa vaikutelmaa, että Edwardsilla on kädet täynnä ja stressi päällä, eikä elävän kuvan synteesiin ole aikaa. Samaa ongelmaa oli hänen Godzillassaan, josta kyllä myös kokonaisuutena silti kohtuullisesti pidin. Edwardsin läpimurto oli mielenkiintoinen kokeilu Monsters. Se on tarkemmin katsottuna parin näyttelijän draama, joka clou on jättihirviöerikoistehosteiden käytössä vetonaulana ja suoraan sanoen isona hämäyksenä.
Onko Rogue One menetetty mahdollisuus?
Eipä taida olla. Ei mitään ”mahdollisuutta” ollutkaan. Eiköhän tämä ole tismalleen tuottaja Kathleen Kennedyn ja kumppanien toivoma elokuva, kaikkine heikkouksineenkin.
Rogue Onen nähtyäni huomaan myös The Force Awakensin tähden laskevan mielessäni. Menenkö katsomaan seuraavankin Tähtien sota-elokuvan?
En enää tiedä, mutta näiden jälkeen se käy fiilistasolla ihan työstä.