Paul Verhoevenin Elle: nerokkainta elokuvaa
Ei ole yllätys, että Paul Verhoevenin uutuus on erittäin hyvä. Elle, jossa pääosaa esittää Isabelle Huppert, on ohjaajan ensimmäinen pitkä elokuva sitten vuoden 2006 sotadraaman Black Book, joka sivumennen sanoen on viime vuosikymmenen parhaita elokuvia.
Yllättävänä voi pitää Ranskassa tehtyä Elleä itseään. Sen juonta on mahdotonta kuvailla lyhyesti tavalla, joka tekee elokuvalle oikeutta. Tavallaan se on kertomus pelifirman omistajasta, elämässään kaikin tavoin aggressiivisesta Michelestä, joka alussa raiskataan kotonaan.
Elokuva ei ole trilleri, vaikka trailerista saa sellaisen vaikutelman.
Sanoiksi listattuna tapahtumaketju on kuin tärähtänyttä saippuaoopperaa. Michelen isä on kuuluisa sarjamurhaaja, joka tappoi kotikadullaan 27 ihmistä, ja tyttö katsoi sivusta. Tuliko Michelestäkin psykopaatti?
Michelellä on luuseripoika, jolla on ylitemperamenttinen tyttöystävä. He saavat lapsen, mutta ihonväristä näkee, että isä on tumma, eikä Michelestä siis tullut mummoa ainakaan biologisessa mielessä. Poika kieltäytyy myöntämästä, ettei lapsi ole hänen.
Michelellä on rakastaja, jonka paljastuminen olisi katastrofi. Michele ajaa peurakolarin. Michele ostaa eräänlaisen taistelukirveen. Michele vihaa äitinsä nuorta rakastajaa, joka on ehta idiootti.
Jälkikäteen piti laskea, kuinka monta ihmistä tässä tarinassa nyt kuolikaan. Elle on komedia Paul Verhoevenin tapaan, mikä tarkoittaa, että ne ihmiset jotka ilmoittaisivat suosikkigenrekseen komedian tulevat todennäköisesti pitämään Elleä sanoinkuvaamattoman kauheana. Cannesin lehdistönäytöksessä elokuvan aikanakin tuli parit aplodit, toiset joulupöytäkohtauksessa, joka yksin voisi tuoda Verhoevenille parhaan ohjaajan palkinnon täällä.
Huppert on ottanut todella rohkean roolin. Verhoeven oli alun perin ajatellut tehdä tämän Philippe Djianin romaaniin perustuvan elokuvan Yhdysvalloissa, mutta se osoittautui useista syistä mahdottomaksi. ”We realized that no American actress would ever take on such an amoral movie”, Verhoeven kertoo elokuvan pressimateriaaleissa.
Suomessakin on käyty sangen aiheellista keskustelua tavoista, joilla raiskauksia esitetään eri fiktioissa. Elle on periaatteessa hyvin riskaabeli elokuva tässäkin mielessä, mutta siinä Michele kieltäytyy uhrin asemasta aktiivisesti. Hänelle elämä on pelejä ja riskinottoa, ja hän päättää pelata myös raiskaajansa kanssa, mikä tietenkin herättää monenlaisia tulkintoja ja keskustelua. Elle on silti elokuva, jossa kaikki väkivalta on samaan aikaan fyysistä että henkistä. Siinä ei ole mitään ilmeisiä metaforia, mutta se tuntuu kertovan niin monenlaisista asioista, että katsoisin sen erittäin mielelläni toiseen kertaan heti – ei siksi että jotain olisi jäänyt kiusallisesti epäselväksi, vaan koska se on niin täynnä nyansseja, ajatuksia ja kaksoismerkityksiä.
Verhoeven on käsitellyt uransa alusta asti masokismin, seksuaalisuuden ristiriitaisuuden ja uhrautumisen teemoja, aina ilkikurisesti. Hänen lähestymistapansa on 101-prosenttisesti epäsentimentaalinen.
Hollywoodissa ohjaajan suurin hitti oli houreisesti hitchcockilainen Basic Instinct. Itse arvostan suuresti myös hänen satiirisia tieteiselokuviaan RoboCopia ja Starship Troopersia. Hollannissa tehty Black Book oli erään kriitikon mukaan kaikkien aikojen vetävin leffa siitä, että ihmiset ovat pohjimmiltaan paskoja. Havainto summaa aika näppärästi Verhoevenin biologis-eksistentialistista maailmankuvaa. Viimeksi Verhoevenista puhuttiin Suomessa, kun hän vieraili Helsingin kirjamessuilla kertomassa Jeesus Nasaretilaisesta kertovasta tietokirjastaan.
Ainakin yhdellä tasolla Elle kertoo kontrollifriikistä, joka on tehnyt itsekkyyden ideologiasta defenssin ja vaikeuksista mitä siitä seuraa, kun kaikki ympärillä on kuitenkin sattumanvaraista. Michele on läpeensä kyyninen ja siksi kyvytön onnellisuuteen. Toisaalta se tuntui Basic Instinctin rinnakkaisteokselta, jossa ihmistä eivät vie pulaan vietit vaan ankara pyrkimys niiden kontrollointiin.
Jos Elle saa huomenna Kultaisen palmun, olen iloinen. Tämä elokuva olisi sen ansainnut. Toisaalta kyseessä on – kuten eräs kollegani totesi – psykologinen komedia raiskauksesta. Ehkä Palmu jää saamatta.