Ohjaaja Angelina Jolie paljastaa Meren äärellä -elokuvassaan itseään
Näkemättä elokuvaa Meren äärellä lienee suorastaan houkuttelevaa tuomiota se turhamaisuuden ilmentymäksi. Kaunis näyttelijä Angelina Jolie on kirjoittanut, tuottanut ja ohjannut draaman, jossa hän näyttelee avioparia aviomiehensä Brad Pittin kanssa. Miltä tällainen nyt kuulostaa? Suutari ei pysy lestissään, vaan yrittää liikoja, narsistisesti ja mitä vielä.
Meren äärellä floppasi Suomessa sanoisinko melkein spektakuläärisesti: ensi-iltaviikonloppuna se sai alle 800 katsojaa, mikä on näillä tähdillä todella vähän. Menestys on ollut heikkoa muuallakin.
Elokuva ei ole oikeastaan huono. Sen on Jolien kolmesta ohjauksesta paras.
Pitt näyttelee kirjailija Rolandia ja Jolie tämän vetäytyvää vaimoa, tanssija Vanessaa. Amerikkalaiset ovat lomalla Etelä-Ranskassa. Eletään 1970-luvun alkupuolta.
Päivisin mies yrittää kirjoittaa, mutta päätyy usein juomaan rantabaarissa (isäntänä Niels Arestrup). Paljastuu, että nainenkin pakenee todellisuutta pillerein.
Meren äärellä alkaa ja loppuu Serge Gainsbourgin kappaleella Jane B, joka on funk-poljennolla ja Jane Birkinin tunteikkaalla laululla etenevä melankolinen Chopin-muunnelma. Kappale on gainsbourgilaista suuren tunteen ja campin yhdistelmää. Se olisi kivuliaan imelä, ellei se olisi imelyydestään suvereenin tietoinen.
Samankaltainen itsetietoisuus on elokuvassa ongelma. Tuntuu, että tarina on vain, jotta tämä elokuva voi olla olemassa. Toimisiko sama tarina nykyajassa? Miksi se tarvitsee ympärilleen toisen aikakauden?
Ääriretro ja -chic 1970-luvun ranskalaismiljöö sanoo suoraan, että koska 1970-luvun elokuvat olivat parempia ja etenkin eurooppalaiset elokuvat ovat jotenkin ”aidompia”, tehdään sitten sellainen. Eihän se onnistu.
Seurauksena on etäisyyttä ja keksityn, melkein fantasianomaisen aikakauden sumua, ei syvällisyyttä tai tarkempaa perspektiiviä.
Viimeinen kuvakin on pysäytyskuva – keino, joka oli yleinen 1970-luvun euroelokuvassa.
Kykenin kuitenkin nauttimaan tästä kitschin rajan ylittävästä tyylittelystä. Vaivalla luotu ”1970-luku” on tässä elokuvassa fetissi – mutta on se kiinnostavampi fetissi kuin moni muu. Vaikka kuvia voisi haukkua muotimainosmaisiksi, on niissä omaa väkevää tyyliään.
Ja tulee se sieltä, Jolien ohjaamille elokuville tyypillinen sadomasokistinen vire, tällä kertaa vasta loppupuolella ja vähemmän fyysisesti, mutta ei siitä spoileririskin vuoksi enempää.
Meren äärellä on keinotekoinen ja ylipitkä. Toisaalta uskon, että tämä on tismalleen se elokuva, jonka Jolie halusi tehdä.
Seksuaalisuus on esillä tavalla, joka on Hollywood-elokuvassa harvinaista. Pariskunnan padot avaa hotellihuoneen seinässä oleva reikä, josta näkee naapurihuoneen onnellisen ja vasta-avioituneen parin (seksi)elämään. En oikein osaa yhtyä kritiikkeihin, joissa tätä reikää (huoneesta näkee toiseen, mutta toisesta ei havaita tirkistelijöitä) pidetään epärealistisena. Mikään nerokas symboli tai väline se ei ehkä ole, muttei tätä tarinaa kai muutenkaan tule kirjaimellisesti ottaa.
Meren äärellä antaa pinnallisen ja vähän harkitsemattomankin vaikutelman. Se on silti hyvin rehellisen tuntuinen.
Uskon, että se on epätäydellinen näkymä Jolien mielenmaisemaan. Se on suruisa. Sikäli Meren äärellä on erittäin aito.