Tupakointi ja elokuvat, vielä kerran - kuka polttaa elokuvissa?
Elokuvissa tupakoidaan. Jotkut hahmot polttavat kuin korsteenit. Väittäisin ilmiön johtuvan ennen kaikkea siitä, että tosielämässäkin tupakoidaan.
Kesäkuun alussa Lääkärit tupakointia vastaan -verkosto teki sosiaali- ja terveysministeriölle esityksen, jossa haluttiin poistaa tupakointia sisältäviltä elokuvilta julkinen tuki, eli käytännössä tehdä suomalaisista elokuvista savuttomia.
Asia ei tietenkään ole yksinkertainen. Mallioppiminen on tosiasia – mutta ei jokaisessa kontekstissa.
Millaisissa yhteyksissä elokuvissa poltetaan? Mielikuvat ja tosiasiat saattavat olla ristiriidassa.
Yhdysvalloissa elokuvaohjaajien kilta DGA otti keskusteluun kantaa vuonna 2004. Julkilausumassa todettiin, että taiteelliseen prosessiin ei pidä puuttua, mutta elokuvantekijöiden pitää tuntea vastuunsa. Eräs kohta tekstistä summaa olennaisen:
”Smoking, like most personal traits, can be important to defining and understanding a character’s behavior and motives and is often necessary in regard to establishing historical accuracy and ”life as it is.””
Niinpä. Positiiviset samastumiskohteet eivät ole tuprutelleet Hollywood-elokuvissa enää aikoihin – ja harvoin Suomessakaan. Etenkin Hollywoodissa tupakointi on nykyaikaan sijoittuvissa tarinoissa heikkouden ja pahishahmojen merkki.
Elokuvia tarkkaillaan. Yhdysvalloissa Hollywoodin tupakkapuuhia tarkkaileva University of Californian projekti on julkaissut jopa listat siitä, ”ketkä ovat vastuussa”. Ne perustuvat tupakoinnin näkyvyyteen ja elokuvien katsojalukuihin Yhdysvalloissa.
Näyttelijöiden listalla pahin ihminen on ehkä hieman yllättäen J.K. Simmons. Hän näytteli vuosien 2002-2007 Spider-Man -elokuvissa päätoimittaja J. Jonah Jamesonia, joka huutaa sankari Peter Parkerille, vaatii kaikilta mahdottomia – ja muun melskauksen lomassa panee tupakaksi. Simmons nousee ykköseksi, koska Spider-Manit olivat erittäin suosittuja ja nuorisolle suunnattuja.
Kakkosena on Hugh Jackman, jonka esittämä X-Men -elokuvien supersankari Wolverine polttaa.
Listan kolmonen on Ian McKellen, koska Gandalf poltti piippua.
Neljäntenä on Viggo Mortensen, samoin Sormusten herra -elokuvista johtuen: Aragornilla oli piippu. Myös esimerkiksi rikoselokuvassa Eastern Promises poltettiin kovasti.
Viidenneksi pahin ihminen on Vince Vaughn, jonka roolihahmot komedioissa kuten Uutisankkuri ja Old School ovat tuprutelleet.
Kahdeksanneksi nousee Robert Downey Jr. Sijoitus on taas käytännössä yhden roolihahmon syy. Mikäköhän hahmo on kyseessä? No Sherlock Holmes, joka tunnusmerkkejä piippu on ollut yli sadan vuoden ajan.
Tupakoimattomissa elokuvissa Sherlock Holmes ei kaipaa nikotiinia, eivätkä Keski-Maan velho Gandalf ja vaeltaja Aragorn pohdiskellessaan kaiva esiin koristeellisia piippujaan. Moniongelmainen, itsensä kanssa kamppaileva Wolverine on eheämpi ihminen, eikä varmaan sorru enää juomaankaan. Spider-Man -elokuvien Peter Parkerin holtiton äkäpussipomo onkin terveydestään huolta pitävä, todennäköisesti lempeä herrasmies, ja niin edelleen.
Tuottajien listalla pahimmaksi ihmiseksi nousee Marvel-elokuvien tekijä Avi Arad, jonka synti on se, että monissa supersankarileffoissa on polttavia pahiksia. Marvelin elokuvien (anti)sankareista edes alkoholiongelmainen Tony Stark eli Iron Man ei polta.
Suomessa tupakointia on nähty tietenkin Aki Kaurismäen elokuvissa. Se kuuluu osana Kaurismäen maailmaan, joka on nostalginen unelma. Muistan lukeneeni myös havaintoja siitä, kuinka paljon Kesäkavereissa poltettiin. Ehkä se on nuorison ja nuorten aikuisten elokuvana vaikea tapaus, mutta en mitenkään voi väittää, etteikö kuvatun kakskyt-ja-risat -ikäluokan juhliessa tupakka realistisesti kuuluisi kuvaan. Ei kaikilla, mutta tuosta elokuvasta tunnistamissani tilanteissa ja tunnelmissa – todennäköisesti kyllä.
Tupakointia on elokuvissa vähän, ainakin paljon vähemmän kuin todellisessa elämässä. Yhä useammin se myös liittyy historian kuvaamiseen. Hesarin jutussakin Lääkärit tupakointia vastaan -verkoston puheenjohtaja nosti esille elokuvan Päätalo. Hän kummeksui, polttivatko ihmiset todella tuohon aikaan – heti sotien jälkeen – noin paljon.
Jos vastausta etsitään Kalle Päätalon kirjoista, se taitaa olla ehdoton kyllä.