Cannes 2015: Tale of Tales eli komeasti kierot satukarnevaalit aikuisille
Gomorran ohjaajan Matteo Garronen Tale of Tales on hulppea satuelokuva. Siinä on kuninkaita, merihirviöitä, kohtalokkaita vaihtokauppoja tarjoavia hiippareita, neitoja pulassa ja erilaisia yliluonnollisia sattumuksia.
Tarinoissa kuningatar (Salma Hayek) haluaa lapsen hinnalla millä hyvänsä ja suostuu antamaan jonkun raukkaparan hengen haaveensa saavuttamiseksi. Eräässä linnassa kuningas (Toby Jones) kasvattaa rakkaudella aasin kokoista kirppua, joka yllättäen kuolee. Kunkku tarjoaa nuoren tyttärensä miehelle, joka tunnistaisi kirpunnahan alkuperän. Valitettavasti sellainen tyyppi löytyy. Toinen, yltiöhimokas sikailijakuningas (Vincent Cassel) erehtyy luulemaan kauniisti laulavaa alamaistaan kauniiksi nuoreksi naiseksi, vaikka kyseessä on syrjäytynyt ja ei-niin-nätti vanhapiika. Pian joku heitetään ikkunasta, mutta se on vasta tapahtumien alkua.
Pohjana on napolilaisen Giambattista Basilen kansansatukokoelma 1600-luvulta.
Elokuva ei kuitenkaan sovi lapsille. Näissä saduissa rikkailla on orgioita, ihmisiä nyljetään elävältä ja kauloja viilletään auki. Niinhän tapahtui vanhoissa saduissakin, joskus kierrellen ilmaistuna, mutta mitään ”modernia” Garronen elokuvassa ei ole.
Elokuvaa katsoessa ensimmäinen vaikutelmani oli hämmennys. Tale of Tales on tehty isolla rahalla, erikoistehosteet ovat ykkösluokkaa, näyttelijät maailmankuuluja ja kuvauspaikat mielettömän hienoja – monia luulisi tietokoneluomuksiksi, mutta jokainen linna on tosiaan olemassa. Mutta elokuvan sisältö on suorasukaista ja lihallisuudessaan sekä verisyydessään ”vain aikuisille” -osastoa.
Garronen elokuva on aidosti ajaton. Sitä voi verrata vaikkapa Pasolinin Decameroneen tai Walerian Borowczykin elokuviin. Barokkisesta ja mässäilevästä ilmeestä mieleen tulevat välillä John Miliuksen Conan Barbaari ja Paul Verhoevenin Lihaa ja verta.
Niinpä: ei tällaisia kerta kaikkiaan enää tehdä, ja siksi hämmennyin toviksi. Kollega vertasi tyyliä Guillermo del Toroon, mutta Garrone oikein antautuu groteskille ja skatologiselle. Kauneuden ja irvokkuuden suhteen jatkuva uudelleenarviointi on Tale of Talesin ydintä – huumoria unohtamatta.
Joku kollegani mainitsi näytöksen jälkeen, että Game of Thronesin menestys on varmasti auttanut rahoituksen hankkimisessa, mutta ei se käynyt elokuvaa katsoessa mielessä. Ehkä tuo mielleyhtymä paljastaa, että aikuisille huolella tehdyt hurjemmat jutut tosiaan kuuluvat nyt sarjoihin – vaikka vielä kolmekymmentä vuotta sitten ”aikuisten” elokuvat nimenomaan saivat ja niiden pitikin olla villejä.
Miksi Garrone on tehnyt satuelokuvan? Vertauskuvallisia tarinoita nämä toki ovat, ainakin ahneudesta, itsekkään omistushaluisesta rakkaudesta, turhamaisuudesta ja valehtelemisesta. Opetukset eivät silti ole ollenkaan alleviivattuja, toisin kuin Garronen edellisessä, tosi-tv- ja julkkiskulttuuria ruotivassa elokuvassa Reality. ”Paha” ei saa palkkaansa, koska pahuutta ei ole, vain inhimillisiä harmaan sävyjä. Englanninkielisyydestä huolimatta kokonaisestetiikka on vahvasti italialainen, tyylikäs ja kaoottinen Pasoninin ja Fellinin ja miksei myös Dario Argenton tapaan.
Kun tarkemmin miettii, Tale of Tales on teemoiltaan oivallinen sisarteos Garronen tunnetuimmalle elokuvalle Gomorra: voi meitä, ihmisiä. Italialainen mielenmaisema ennen ja nyt, onko niillä edes eroa?