Vietnamin sota hysteerisenä elokuvaunena: Viidakkoverilöyly
Ilmestyskirja Nyt + Kauriinmetsästäjä + italialaiset veijarit = Viidakkoverilöyly. Elokuva, jonka edesmenneen ohjaajan poika toteaa dvd:llä julkaistussa haastattelussa, että isä halusi tehdä vähän Coppolan ja Ciminon elokuvien tyyppisen, mutta hupaisamman leffan.
Viidakkoverilöyly on italialainen Vietnam-elokuva vuodelta 1980, ja se on kieltämättä oikein viihdyttävä. Suomenkielinen nimi on osuva. Ollaan eksploitaation ytimessä.
Vuonna 1979 Italian elokuvateollisuus lähestyi jyrkkää alamäkeä, mutta sillä meni vielä kohtuullisen kovaa. Jo parin vuosikymmenen ajan maassa oli ollut niinsanotun A-tuotannon rinnalla ja oikeastaan lomassa vireä B-elokuvien kulttuuri. Esimerkiksi ohjaaja Antonio Margheriti oli aloittanut 1950-luvulla käsikirjoittajana.
Margheriti ohjasi kymmeniä elokuvia, esimerkiksi muttei ainoastaan historiallisia voimamiesseikkailuja, kauhua, tieteisjuttuja, kannibaalisplatteria ja 007-kopioita – sekä tietysti muutaman spagettiwesternin. Monet italialaiset genreohjaajat ottivat käyttöönsä anglosaksisen pseudonyymin. Margheriti oli ”Anthony M. Dawson”.
David Warbeck taas oli uusiseelantilainen malli, joka oli 1960-luvun puolivälistä alkaen löytänyt elokuvatyötä etenkin Italiasta. Warbeckia oli kerran hetken aikaa harkittu Sean Conneryn seuraajaksi James Bondin rooliin. Sen sijaan hän päätyi tekemään melko pienen budjetin juttuja, kauhua ja seikkailuja.
Kevään Night Visions -festarien kattauksen kiinnostavimpia elokuvia on lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kerran esitettävä Viidakkoverilöyly.
Se on Margheritin ohjaama, Filippiineillä kuvattu ja Suomessa aiemmin vain videolevityksessä nähty melko sekopäinen ”roskaelokuva”.
Viidakkoverilöyly on umpikaupallinen elokuvallinen tilkkutäkki. Otetaan sitä sun tätä. Jopa alkuperäinen nimi on varastettu.
Italiassa elokuvan nimen piti olla Cacciatore 2. Viittaus on aika röyhkeä, sillä Il Cacciatore eli Metsästäjä -nimellä maassa oli juuri levitetty Michael Ciminon elokuva Kauriinmetsästäjä. Viime hetkellä Kauriinmetsästäjän levittäjä puuttui peliin ja nimeksi tuli Il Ultimo Cacciatore – siis ”viimeinen metsästäjä”: englanninkielisillä alueilla elokuva tunnetaan nimellä The Last Hunter. Saksassa elokuva sai nimekseen kekseliäästi molemmat esikuvat yhdistäen Jäger der Apokalypse, Ilmestyskirjan metsästäjä.
No, mitä siinä tapahtuu?
On vuosi 1973 Saigonissa. Mainosmaisella tavalla karismaattinen Warbeck on eräänlainen ilmestyskirjan Willard, amerikkalaissotilas Morris, joka lähetetään syvälle viidakkoon käytännössä itsemurhatehtävään. Hän kohtaa puolihulluja omien sotilaita ja joutuu erilaisiin tulitaisteluihin. Seuraa helikopterisotaa, vankien kidutusta häkeissä ja mitä näitä nyt on.
https://www.youtube.com/watch?v=k9_Uy8SyteE
Hulluin kaikista on fantastisen luonnenäyttelijän John Steinerin esittämä Cash, jolla on outo komppaniansa, jota ei kiinnosta sota vaan juhliminen.
Naispääosassa on Mia Farrowin sisko, Playboy-malli Tisa. Hän esittää väärään paikkaan tunkenutta kuvajournalistia, jonka kanssa Morris toki muhinoi. Pääpahis, eräänlainen Kurtz, onkin Vietcongia kannattava länsimaalainen nainen, joka ilmestyy juoneen aika kömpelösti.
Homma lähtee kovaan nousuun aina kun Cash on kuvassa. Brittiläinen Steiner on suosikkejani sellaisista kulttikasvoista, jotka tekivät tiettyä tyyppiroolia hyvin, vaikka elokuvat olisivat olleet huonoja. Täytyy nyt korostaa, että Viidakkoverilöyly ei ole mitenkään kaikin tavoin huono-huono elokuva. Teknisesti se on hyvin tehty ja ainakin se on alati viihdyttävä.
Steiner oli loistava vähän teatraalisina hahmoina: hän on kuin urheilullinen mutta psykoottinen Udo Kierin ja Terry-Thomasin yhdistelmä. Cashista ei yritetetä tehdä mitään Brando-Kurtzia, vaan Steiner maalaa aivan omanlaisensa huumeisiinmenevän sotahullun, jolle on kirjoitettu koko muuta elokuvaa fiksumpia repliikkejä.
Parasta on reipas absurdismi, johon lienee sytytty Ilmestyskirja Nytin esimerkin myötä. Huippujaksossa Vietcong hyökkää amerikkalaisten maanalaiseen linnoitukseen, joka on mielikuvituksellinen houreilijoiden bailupesä. Diskofunk soi, vietnamilaissotilaat hysteerisine hattuineen ampuvat sotilaita tuusan nuuskaksi ja toiset pilvipääsoltut eivät edes huomaa teurastusta. Ehkä Margheriti kommentoi rappiota, todennäköisemmin tämä vain oli jännittävintä mitä hän keksi. Tunnelma tuo mieleen Aku Ankan taskukirjojen pimeimmät tarinat: mitä ihmettä täällä tapahtuu?
Hollywood teki myöhemmin lisää Vietnamia sivuavia elokuvia. Margheriti teki myöhemmin lisää Vietnamia sivuavia elokuvia. Budjetit pienenivät jo seuraavasta, Tiger Joesta alkaen – siinä on jonkin verran jopa ihan samoja taistelukuvia kuin Viidakkoverilöylyssä ja taas Warbeck. Taustalla on ikävä tosiasia, että Filippiinien diktatuurihallinto tarjosi lännen elokuvantekijöille apuaan ja halpoja diilejä promootiomielessä.
Margheriti ja Warbeck jatkoivat muutenkin yhteistyötään. Kadonneen aarteen metsästäjien ja Bondin eksoottisempien seikkailujen inspiroimat Hunters of the Golden Cobra ja Saalistaja eli The Ark of the Sun God ovat ihan hupaisia. Muutama vuosi Villihanhien jälkeen Margheriti teki elokuvan nimeltä Koodinimi: Villihanhet. Mitään lisenssiä tai lupaa ei tarvittu.
Ohjaaja ei enää urallaan noussut Viidakkoverilöylyn sfääreihin. Oikeanlaista arvostusta hän on sentään saanut: Kunniattomissa paskiaisissa Eli Rothin näyttelemä paskiainen tekeytyy ”Antonio Margheritiksi” esittäessään natseille italialaista.
Viidakkoverilöyly on myöhemmän kauden italialaista B-viihdettä parhaimmillaan – ja kiinnostava jos ei sinänsä supertärkeä pala sitä elokuvien ”salaista historiaa”, jota ei oikein muisteta muuten kuin kulttikaanonina. On jotenkin sopivaa, että ainoa näytös on Maxim-elokuvateatterissa aamuviideltä. Sellaisella hetkellä lähihistoriaan ja todellisuuteen näin epäkunnioittavasti suhtautuva sotaseikkailu on otollisimmillaan.