Tappava talvi ja suomalaisen indie-elokuvan oudot tuulet
Miksi tämä elokuva on tehty?
Se on ensimmäinen ajatus, jonka Marcus Häggin ohjaama elokuva herättää. Jos Tappava talvi ei ihan kyseenalaista itseään, ei sille ainakaan ole helppo keksiä paikkaa ja tehtävää.
Suomeen on syntynyt perinteisen elokuva-alan rinnalle uudenlainen, piskuinen elokuvateollisuus. Sitä on kutsuttu indie-elokuvaksi, mutta ei se oikein vastaa riippumattoman elokuvan käsitettä muualla maailmassa.
Yhdysvalloissa indie-elokuva tarkoittaa tuotantoja, jotka on tehty Hollywoodin ulkopuolella. Meillä näissä tekijäpiireissä indie tarkoittaa elokuvaa, joka ei ole saanut Suomen elokuvasäätiön tukea, eli käytännössä omakustannetta.
Pitkiä kotimaisia indie-elokuvia nähdään jopa elokuvateattereissa nyt, kun digikopion tekeminen on huokeaa: filmiaikana 35-millisen kopion teettäminen olisi maksanut tuhansia euroja.
Elokuvan tekeminen omakustanteena on silti eri asia kuin vaikkapa kirjan. Tekninen toteutus vaatii työryhmää ja mikäli tähtäimessä on valkokangaslevitys, osa jälkitöistä pitää ulkoistaa. Tappavaan talveen on ammattitaitoisten aikuisten aikaa käytetty paljon. Lokaatioita on enemmän kuin monissa kotimaisissa ammattilaiselokuvissa. Kohtauksia on kuvattu eri vuodenaikoina. Budjetiksi on sanottu 100 000 euroa.
Pikkuleffojen levityksestä huolehtivat usein samat pikkufirmat. Tappava talvi kuitenkin tekijöidensä itse levittämä.
Tappava talvi on samalla tavalla outo katsomiskokemus kuin viimevuotinen Pahaa verta. Elokuvissa on pyritty vakavaan genrekerrontaan, jännäriin. Jotkut osa-alueet, kuten monien näyttelijöiden työ ovat esimerkiksi selkeästi monien kotimaisten televisiotuotantojen tasoa. Näin elokuvat poikkeavat vaikkapa Harri J. Rantalan sekasotkusta Kaukopartio, jossa yhtään mikään ei toimi, ja lähinnä rasittavasta pelleilystä Anselmi, nuori ihmissusi.
Pahaa verta oli myös kuvattu melko hyvin. Tappavan talven ongelmiin kuuluu kuvauksen ja valaistuksen raju epätasaisuus. Musiikki on lätkitty kömpelösti päälle ihmeemmin ajattelematta. Osa siitä on todella häiritsevää.
Mutta tarina on todella kummallinen, jotkut kohtaukset aivan pimeitä – kuten elokuvan nimikin. Dialogista ei aina tiedä, onko koomisuus tahallista. Elokuvan dramaturgia johdattelee jatkuvasti vääriin suuntiin tavalla, joka muistuttaa suurkalkkunasta The Room.
Osa tapahtumista sijoittuu kai jonnekin markka-aikaan, mutta asia jää epäselväksi. Juoni pulaan joutuvasta, viinaanmenevästä Tapanista (roolissa elokuvan tuottaja Mikko Paara) ja saksalaispariskunnasta (Siegfried Terpoorten ja Barbara Terpoorten-Mauer) on niin sekava, että se on vähän kuin kuuntelisi jonkun jaarittelijan loputonta selostusta näkemästään unesta. Irtiotot talvisesta arkirealismista ovat rajuja: Suomi-konepistooli laulaa lopussa ja saunassa suoritetaan irvokas murha.
Miksi kaikki tämä vaiva on nähty? Kenelle elokuva on suunnattu?
On vaikea uskoa, että mikään televisiokanava ostaisi tällaista raakiletta.
No, ainakin Tappava talvi on nyt valkokankaalla. Sitä esitetään vielä ainakin tänään sunnuntaina Tennispalatsissa.
Elokuvaa on nyt näytetty muutaman viikon ajan. Katsojia on kertynyt tuottaja Paaran mukaan neljäsataa. Niillä tuloilla ei vielä maksa edes valkokangaslevityksen kiinteitä kuluja.
Tuottaja on kertonut, että elokuva on saamassa Sveitsissä levityksen, mutta kun kysyin asiasta levitysyhtiö Stamm Filmiltä, en saanut vahvistusta valkokangasesityksistä.
Sinnikästä menoa.