Hyvästi dokumenttielokuva: toisenlaisia näkökulmia ihmiseen ja kulttuureihin
Dokumenttielokuva on hyvää ja kaunista ja humanistista. Dokumenttielokuva on tärkeää. Ok, mutta dokumentiksi luokiteltu Hyvästi ihminen (1971) on epäkorrektein elokuva, jonka olen koskaan valkokankaalta nähnyt.
Hyperbolalla on hyvä aloittaa, kun aihe on väärin tehdyt dokumentit. Tai eri tavalla tehdyt. Tai epäkorrektit. Ne, joiden maailmankuva ei välttämättä sovi perusliberaalin pirtaan.
Nyt puhutaan mondosta ja shokkidokumenteista.
Dokumenttielokuvan historia ei ole yhtä maailmansyleilyä ja yleviä yhteiskunnallisia tavoitteita. 1960-luvulla suosituimpia dokumentteja elokuvateattereissa olivat sensaatiohenkiset mondo-dokkarit. Niille antoi nimensä genren menestynein teos. Mondo Cane – Tämä on maailma aloitti viime viikolla Kavin (entinen Kava, entinen Suomen elokuva-arkisto) Orionissa kevään Stranger Than Fiction -esityssarjan, joka huipentuu Shockpoint-nimiseen festivaaliin. Jälkimmäinen nimi on tietenkin humoristinen viittaus Docpoint -dokumenttifestivaaliin, joka tuo Helsinkiin aina tammikuussa (niitä ”oikeita”, hyviä ja kauniita) laatudokumentteja.
Italialaisen kohukaksikon Jacopetti-Prosperin Mondo Cane (1962) on yhdistelmä sensaatiohakuista eksotiikkaa kehitysmaissa ja länsimaiselle elämäntyylille naljailua. Se ei ole huono elokuva, eikä mitään sikailua, mutta tekijöille on ollut selvää, että nyt tehdään tapakulttuurien ihmettelyllä rahaa.
Business was good, ja lajityyppi syntyi jäljittelijöiden ryhtyessä hommiin. Tällä viikolla Orionissa nähdään vuotta myöhemmin valmistunut Maailman naiset, jossa taivastellaan muun muassa esiaviollisen seksin mahdollisuuksia vapaamielisessä Ruotsissa.
Myyntipointtina oli se, että kaikki nähty on ”totta”, vaikka kameran sijainti ja valaistus paljastavat tilanteita lavastetuiksi. Tosi-tv:n keksimiseen meni kuitenkin yli 30 vuotta.
Sensaatiodokumenttien maailmassa riittää hurjempia teoksia. Stranger than Fictionin monipuoliseen ohjelmaan kuuluu esimerkiksi pohjoisamerikkalaisten ase- ja väkivaltakulttuuria kauhisteleva ja kauhistelunsa tehokkaasti kaupallistava Tappava totuus (Killing of America, 1981). Jacopettin ja Prosperin maailmanmatkailun pahamaineisin tulos oli Hyvästi Afrikka (1966), johon kuvattiin kurjuutta Afrikassa, mukaanlukien kapinallissotilaan teloitus. Jälkikäteen dokumentintekijöiden vaikutusta tapahtuneeseen puitiin oikeudessa Italiassa. Tuomio oli vapauttava. Hyvästi Afrikka herättää kolonialismista hankalia kysymyksiä ja toisaalta kyseenalaistaa itsensä. Elokuva on luonteeltaan aina vähän tirkistelevää, dokumentti eritoten, ja Hyvästi Afrikka ei tehnyt mitään peitelläkseen tätä seikkaa. Mondobisnestä kuvaa, että amerikkalaislevittäjä lyhensi elokuvasta kolmasosan ja nimesi versionsa raflaavasti: Africa Blood and Guts.
Mondo oli kaupallinen lajityyppi, mutta dokumenttielokuvan Oscar-voittajakin saattoi järkyttää yli äyräiden. Peter Watkinsin Sotaleikki (1965) on BBC:n tuottama dokudraama ydinsodasta. Tulos oli niin ankara ja ahdistava, että BBC kielsi sen esittämisen. Brittitelevisioon Sotaleikki pääsi vasta 1985. Suomessa Sotaleikin toi elokuvateattereihin 1968 tuolloin vielä eksploitaatioon erikoistunut Kamras.
Toisella tavalla tarkoitushakuista dokumenttia edustaa Bonnie Sherr Kleinin Tuote: nainen, aggressiivinen paljastuselokuva pornografiasta. Se levitettiin aikoinaan Suomenkin elokuvateattereissa. Nyt elokuva näyttäytyy aikansa tuotteena ja hieman hysteerisenä. Kun porno oli piilossa, sen pahuutta oli helppo paisutella.
Kotimaista antia on esimerkiksi Pekka Lehdon ohjaama Yksinteoin, jossa Jussi Parviainen tilittää eroaan ja ihmissuhdeongelmiaan kameralle välittömästi, eron tapahtumispäivinä, ilman ajan tai fiktiokerroksen tuomaa suojaa. Jos mikään, Yksinteoin on dokumenttielokuva: näkökulma on tyly ja Parviaisen puhe on peittelemättömän solipsistista. Tulkintoja päähenkilön mielenmaisemasta lienee yhtä monta kuin katsojia.
Orionin kattaus on vaikuttava. Ainoa lisä mitä olisi ehkä voinut toivoa ovat viime vuosien amerikkalaiset oikeiston ja äärikristittyjen propagandadokumentit, jotka ovat syntyneet vastavoimaksi Michael Mooren suosiolle ja konservatiivipoliitikkojen tueksi. Toisaalta ilmiö on marginaalinen, enemmän osa amerikkalaista politiikkaa kuin maailman elokuvavirtauksia.
Varsinainen historiallinen arvo on nimittäin Stranger than Fictionin ja Shockpointin kummallisimmissakin teoksissa korkea.
Shokkidokumentti on niitä elokuvan ilmiöitä, jotka on hävetty liki kuoliaaksi. Shockpoint Orionin korkealaatuisesta blogista voi lukea, kuinka aihe kiinnostaa nykyään tutkijoita Aalto-yliopistollakin.
Lajityypin unohtaminen muistuttaa, että elokuvan virallinen, se yhteen kirjaan mahdutettu historia on aina kovin vajaa. Mikäli kokonaiskuva kiinnostaa, asiallisen kaanonin rinnalla täytyy nähdä myös salainen historia.
Entä se epäkorrektiuden huippu? Hyvästi ihminen on Jacopettin ja Prosperin suurin tuotanto. ”Aiheellisen epämukava muistutus menneistä hätkähdyttää rakenteellisilla oivalluksilla, vahvalla itseironialla ja huikeilla joukkokohtauksilla. Äärimmäisen fyysinen aikamatka riiston ytimeen on kuin Bertolt Brechtin ja Antonin Artaudin yhteistyö, jonka on stailannut Federico Fellini”, kirjoitetaan Stranger than Fictionin esittelyssä Kavin sivuilla.
Elokuva on dokumenttiteatteria. Jacopetti ja Prosperi matkustavat historiaan, orjuuden ajan Yhdysvaltoihin. Mitään ei säästellä. Kuvasto on julmaa – mutta ei yhtään liioiteltua.
Hyvästi ihminen on kiinnostavaa katsoa loistavan uutuuden 12 Years a Slaven rinnalla. Näkökulmat eivät välttämättä eroa valtavasti ennen kuin Jacopetti ja Prosperi päättävät verisen historianluentonsa fantasiaan afroamerikkalaisten kostosta nykyajassa. Inhottavaa. Pöyristyttävää. Tahditonta. Rasistista? Ehkä juuri päinvastoin. Ainakaan tällaista elokuvaa ei enää voitaisi tehdä.