Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

60 Seconds of Solitude: elokuva on ainutkertaista

Blogit Kuvien takaa 23.12.2011 15:21
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Näytös alkoi eilen kello 19.30 Tallinnan satamassa. Tuntia myöhemmin oli nähty muun muassa Shinji Ayoaman, Brillante Mendozan, Eric Khoon, Tom Tykwerin, Aku Louhimiehen, Park Chan-wookin ja Mika Taanilan lyhytelokuvat. Sitten projektori syttyi palamaan ja elokuvakoosteen ainoa filmikopio tuhoutui.

Se oli tarkoituskin.

60 ohjaajaa – joukossa esimerkiksi monta Cannesin ja Berliinin kilpasarjoissa pärjännyttä tekijää – oli tehnyt spektaakkelia varten elokuvan. Ne oli sovitettu sävellykseen, joka esitettiin samanaikaisesti livenä.

60 Seconds of Solitude in the Year Zero oli taidetta ja kannanotto, esteettinen kokemus ja provokaatio. Seremoniamestariksi oli pyydetty Peter von Bagh, joka kuvaili elokuvaperformanssia filmin hautajaisiksi: ollaan siirtymävaiheessa, digitaalisuus syrjäyttää fotokemiallisen filmin.

Von Baghin johdannossa oli myös paljon huumoria, eikä elokuvakokonaisuudessa ollut kyse synkistelystä. Tyylilajit vaihtelivat Brian Yuznan absurdista huumorista monenlaiseen nostalgiaan, Khoon väkivallasta (tapahtumaa organisoineen) Veiko Öunpuun koomisesti groteskiin sketsiin, Michael Glawoggerin kehitysmaatirkistelydokumentaarista Pen-Ek Rataruangin geometriseen leikkiin, Jan Ijäksen matkamielikuvista Ayoaman japanilaisittain ajankohtaiseen teknologiavaroitukseen.

Mitä elokuva on: elävää kuvaa. Se voi tarkoittaa vaikka mitä.

Jotkut opiskelijalyhärit olivat tylsiä ja teeskenteleviä, mutta ne kestivät onneksi vain minuutin. Jotkut elokuvat olivat suunnattoman kauniita, ja ne kestivät valitettavasti vain minuutin. Kaikki oli ohimenevää ja hetkestä halusi ottaa kiinni juuri siksi. Satamassa oli kylmä, tuuli kävi paksujenkin vaatteiden läpi, mutta fiilis oli hyvä. Kaikenlaisesta pömpöösiydestä pysyttiin hienosti loitolla.

Ainutkertainen esitys oli osa Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuoden loppujuhlaa. Ohjaajista paikalla olivat tulleet muun muassa Naomi Kawase, Taanila ja Yuzna.

Vaikka jotkut ohjaajat olivat menneet siitä mistä aita on matala – ainakin Tykwer ja Amir Naderi olivat leikanneet lyhärikseen otteen viimeisimmästä pitkästä elokuvastaan, uudella rytmillä kuitenkin – voi paketin kokoamista pitää huikeana saavutuksena. Se oli kyllin hullu projekti toteutettavaksi, ja operaationa aivan varmasti jotain, mihin suomalainen mentaliteetti ei venyisi. Ei siksi, etteikö mielikuvitusta olisi, vaan koska tämän tason taideprojektia pidettäisiin huonolla tavalla suuruudenhulluna. Sitä ei lähdettäisi tekemään. Mistä tiedän? Koska mitään edes etäisesti tällä tavalla innovatiivista ei esimerkiksi Turun kulttuuripääkaupunkivuoteen liittynyt.

Oliko se performanssi – kyllä. Oliko se ”tekotaidetta” – kokonaisuutena ei missään tapauksessa.

Kirjoitin hankkeesta jo silloin, kun se Cannesissa esiteltiin. Tuolloin tapahtuman piti olla elokuussa. Tapahtuma siirtyi, ja hyvä niin: talvipäivänseisaus oli sille otollisin aika.

Vähän ennen kuin liekit syttyivät, satoi vähän lunta. Ihan ripaus, mutta juuri tarpeeksi, jotta se näytti hyvin kauniilta.

Von Bagh oli lainannut esityksen alustuksessa André Bazinia, jonka mukaan sattuma on elokuvantekijän paras ystävä.

En osaa pitää lumisadetta muuna kuin sattuman hymyilynä tapahtumalle, joka oli, meni, ja jäi elämään paikalla olleiden muistoissa.

Ajatus siitä, että me voisimme ”omistaa” elokuvan esimerkiksi dvd:nä tai tiedostona on kyseenalaistettavissa muutenkin kuin filosofisesti. Elokuvaa ei ole ilman katsojaa. 60 Seconds of Solitude oli asian ytimessä: se oli siinä, ja jos olit paikalla, näit sen, ja muistat sen. Omalla tavallasi.