500 miljoonan verostaan huolimatta Yle sulkee ovia dokumenteilta

500 miljoonan euron vuosibudjetista huolimatta Ylen johto ajaa alas dokumenttielokuvien kansainvälistä yhteistuotantoa ja Suomen mainetta laadukkaiden dokumenttielokuvien maana. TV-maailma-lehden Yle-artikkelissa on lyhyesti asiasta, ja tässä blogimerkinnässä lisää.

Vuosien ajan olen elokuvafestivaaleilla dokumenttien tekijöiden kanssa keskustellessani voinut johdatella puheen asiaan, jota pidän kansallisena ylpeydenaiheena. Sen lisäksi, että Suomessa tehdään erinomaisia dokumentteja, on Yle osatuottanut erittäin hyvin valittuja kansainvälisiä tuotantoja ja näin saanut niin paitsi varhaisen esitysoikeuden, myös osaltaan mahdollistanut kyseisen dokumentin tekemisen.

Nyt Ykkösdokumentti- ja Dokumenttiprojekti-ohjelmapaikat on yhdistetty. Ei tarvitse olla matikkanero ymmärtääkseen, että näin esitettävien dokumenttiohjelmien kokonaismäärä vähenee.

Ylen televisiopäällikkö Riitta Pihlajamäki kertoi TV-maailmalle tekemässä haastattelussani, että se, mistä eniten karsitaan on kansainväliset yhteistuotannot.

Lyhykäinen juttu löytyy linkin takaa: Dokumenttien laiha kohtalo. Se on osa suurempaa juttua Ylen haasteista.

Jo tällä hetkellä Ylen Dokumenttiprojekti -nettisivuilla linkki ”tuleviin kansainvälisiin hankintoihin” vie kuvaavasti (tosin ilmeisesti vahingossa) tyhjälle sivulle.

Sitä ennen sivulla lukee:

”Olennainen osa kansainvälistä hankintaa ovat ennakko-ostot, jolloin Dokumenttiprojekti lähtee mukaan elokuvan toteutukseen jo varhaisessa vaiheessa turvaten näin elokuvan kitkattoman hankinnan esitettäväksi Ylellä sekä osallistuen elokuvan toteuttamisprosessiin mm. esittämällä näkemyksensä elokuvan raakaleikatuista versioista.”

Näitä ovat olleet esimerkiksi Alex Gibneyn Oscar-palkittu Taksi pimeyteen (Taxi to the Dark Side), Hubert Sauperin tyrmäävä Darwinin painajainen (Darwin’s Nightmare) sekä amerikkalaista sotateollisuutta (myös itse sodan teollisuutena sisältävä military industrial complex -käsite) upeasti avaava Miksi me sodimme (Why We Fight), jonka ohjasi Eugene Jarecki.

Pihlajamäki antoi ymmärtää, että se aika on nyt ohi ja puhui ”lillukanvarsien karsimisesta”.

Joku voisi ajatella, että parhaiden dokkarien ostaminen jälkikäteen on fiksumpaa kuin yhteistuottaminen. Asia ei ole yksinkertainen. Oscar-nosteessa jo oleva ja maailmalla elokuvateattereissakin menestynyt eli poikkeuksellisen vetävä dokumentti on siinä vaiheessa yleensä liian kallis Ylen hankittavaksi. Sijoittamalla lupaavaan hankkeeseen varhaisessa vaiheessa sen paitsi saa halvemmalla, takaa myös sen tekemisen – on selvää, että eurooppalaisten yleisradioiden ennakko-ostot ovat jatkuvasti ratkaisevassa asemassa, kun huippudokkaria lähdetään kehittämään ajatusta pidemmälle.

Joka tapauksessa myös valmiiden huippudokumenttien ostaminen on vähentynyt siitä asti, kun Dokumenttiprojektin ja Ykkösdokumentin paikkojen yhdistäminen oli tiedossa.

”Emme ole edes yrittäneet ostaa esimerkiksi Errol Morrisin uusinta Tabloidia, Werner Herzogin Cave-elokuvaa tai Charles Fergusonin Oscar-palkittua Inside Jobia, koska varastossa on niin paljon kamaa, että niille ei ole tiedossa ohjelma-aikaa”, Dokumenttiprojektia pitkään luotsannut Iikka Vehkalahti kertoi Helsingin Sanomille vuosi sitten. (Inside Job eli Sisäpiirin homma sentään nähtiin viime marraskuussa.)

Haastattelussa Pihlajamäki sanoi myös, että eiväthän kaupalliset kanavatkaan ole kiinnostuneista muista dokkareista kuin Michael Mooresta.

Juu ei, mutta ei kai kyse olekaan siitä, että Ylelle riittää mikä tahansa, mikä on edes hitusen kaupallisten kilpailijoiden vastaavaa antia parempaa?

Tosiasia, että kaupalliset kanavat eivät dokkareita juuri näytä, ei ole perustelu sille, että Yle voi alentaa dokkaribudjettejaan. On tietysti hyvä, että kotimainen dokumenttituotanto on etusijalla, mutta sitäkin on karsittu rahoituskriisin aikana.

Ylen sisällä on kansainvälisten dokkarien tuotannon ja ostamisen huippuosaajia. On karmeaa, jos käy kuten Pihlajamäki sanoi, että kansainvälisen dokumenttihankinnan painotus on tästä lähin tiede-, luonto- ja historiadokumenteissa. Ne ovat tietenkin tärkeä osa tarjontaa, mutta lähes aina formaattikamaa, tunnin ohjelmapaikkaan räätälöityjä tunnin tietoiskuja jostain asiasta. Sellainen ei ole dokumenttielokuvaa.

Raskaan sarjan dokumenttielokuvat – esimerkiksi nuo mainitut Dokumenttiprojektin osatuotannot – ovat elämyksellisiä, parhaimmillaan unohtumattomia tarinoita todellisuudesta.

Ne avaavat ja selittävät maailmaa ajankohtaisesti ja vahvalla näkökulmalla.

Toisin sanoen ne ovat parasta, mihin voin kuvitella julkisen palvelun rahaa ja ohjelmapaikkoja käytettävän.