Kalle Kinnusen elokuvablogi.

3D-elokuvien katsomisen käytännön ongelmia, osa 2: tekstitys on ongelma vailla ratkaisua

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 11.11.2011 07:46

Kolmiulotteinen elokuva muuttaa katsomistottumuksia. Meillä Euroopassa on ongelma, josta useimpien 3D-elokuvien valmistusmaassa Yhdysvalloissa ei kärsitä, ja jonka vakavuutta siellä tuskin ymmärretäänkään: tekstitys ei sovi 3D-kuvaan.

Ihmettelin pitkään, miksi 3D tuntui useimmissa näytöksissä niin ongelmalliselta – ja välillä huomattavasti miellyttävämmältä. Sitten hoksasin, että miellyttävämpien ja vaikeimpien katselukokemusten selkein ero oli, näinkö tekstitetyn vai tekstittämättömän elokuvan.

Kolmiulotteisessa kuvassa katsojan huomio kiinnittyy aina ennen kaikkea siihen, mikä on lähellä, tulee kohti tai liikkuu. Sen katsominen on siis erilaista kuin kaksiulotteisen, jossa itse valitsemme katseen suunnan. Poikkeuksia on valkokankaalla hyvin vähän, mieleen tulevat Pina ja vaikkapa 3D:nä esitetty urheilu.

Kun kuvaan tulee tekstitystä, se vaistonvaraisesti kiinnittää huomion – ja paluu kuvaan vaatii aivoilta syvyyden uudelleenomaksumista. Ei mikään yksinkertainen juttu liikkeen kesken (ja koska 3D valkokankaalla on joka tapauksessa keinotekoista, katseelta enemmän vaativaa).

Lainaan elokuva-alan monitoimimies Antti Näyhää, joka kiteytti asian taannoin Facebook-keskustelussa:

3D-tekstit voi tehdä monella tavalla:

1) Huonoin: teksti on jatkuvasti samalla syvyystasolla, joka on yleensä varmuuden vuoksi aika lähellä katsojaa. Häiritsee aina. Hölmöin näkemäni esimerkki oli Tron, jossa alkujakso oli kokonaan 2D:ta ja tekstit lilluivat siitä huolimatta eri tasolla, muutaman metrin lähempänä katsojaa. Night Visions -festareilla 3D Sex and Zenissä taas oltiin usein niin lähellä näyttelijöitä, että kiinteät tekstit lilluivat kuvan ”takana” ja siinä kyllä meni silmä pahasti solmuun.

2) Parempi: jokaisen tekstiplanssin syvyys on optimoitu sen mukaan, millä syvyydellä kuvan tarkennuspiste (tai muuten vaan ns. huomiopiste) on. Jokainen planssi on silti kiinteästi tietyllä syvyydellä. Avatar oli muistaakseni tällainen.

3) Paras: sama kuin 2, mutta lisäksi planssi liikkuu jatkuvasti syvyyssuunnassa kuvan tapahtumien mukaan (jos esim. päähenkilö kävelee poispäin kamerasta, niin tekstit liikkuvat hänen mukanaan). Tällaiset olen nähnyt ainakin Pirates of the Caribbeanissa. Yllättävää kyllä, tekstien liikettä syvyyssuunnassa ei huomaa 3D-lasit päässä oikeastaan ollenkaan.

Edes metodit 2 ja 3 eivät auta Pinan tapaisessa syvätarkassa kuvassa, jossa katsoja voi vapaasti valita, mitä kohtaa kuvasta tarkkailee. Onneksi tanssijaksoissa ei tainnut juuri tekstejä olla.

Kävin katsomassa tänään ensi-iltansa saavan The Immortalsin lehdistönäytöksessä (hupaisa elokuva ja genrensä paremmistoa) ja olin tuskissani tekstityksen kanssa. Se oli kerta kaikkiaan häiriötekijä ohjaaja Tarsem Singhin upeissa kuvissa – katsominen oli hetkittäin todella hankalaa.

Syy oli se, jonka Näyhä esittelee ensimmäisenä. Teksitys oli koko ajan samalla tasolla, melko lähellä katsojaa. Kuten sanottu, tekstiä on vaikea olla vilkuilematta. Kun kuvassa on muuten hyvin tehty ja harkittu 3D-syvyysvaikutelma, on tällainen tekstitys ennen kaikkea ärsyke, kuin roska silmässä. Pitää valita, kiinnostaako kuva vai tekstitys.

Karseimmilla hetkillä kävi kuten Näyhän mainitsemassa Sex and Zenissä. Teksti oli kuvassa syvemmällä kuin sitä ympäröivä pinta. Se on katseelle paradoksi: aivot menevät solmuun ja silmät tulevat kipeiksi.

Tietenkin elokuvissa pitää olla normaalilevityksessä tekstitys, jos ne eivät ole suomenkielisiä. Luen suomenkieliset tekstit yleensä, mutta 3D-elokuvissa yritän pitää katseeni muualla, jotta kuvasta voisi saada irti sen, mikä oli tekijöiden tarkoitus.

Ongelma on siis vailla ratkaisua. Paras mahdollinen keino kuitenkin on: optimoida syvyys, jolla tekstit ovat, ja antaa niiden liikkua kuvan ehdoilla.

Uskomattoman hölmöä, ettei tästä ymmärretä puoliakaan The Immortalsin kaltaisen, hyvin visuaalisen jättibudjetin fantasiaeepoksen tuottajatasolla.

Edellinen kirjoitukseni aiheesta: 3D-elokuvien katsomisen käytännön ongelmia, osa 1: istumapaikka salissa on tärkeä päätös

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Green Hornet -elokuvassa tekstitys oli tehty mainiosti. Se liikkui niin syvyys kuin leveyssuunnassakin. Tällainen tekstitys vaatinee melkoista asian miettimistä, mikä ei ole tekstittämiseen tottumattomille kansoille (mm. yhdysvaltalaiset) mitenkään itsestään selvä energian kuluttamiskohde.

Samapa tuo. 3D on 3D vasta sitten kun saadaan hologrammit teatteriin. Uskon kyllä ilman omaa kokemusta että punavihreälasit painavat nenää jne.

Ilman omaa kokemusta voi todellakin puhua punaviherlaseista :) Niitä ei elokuvateatterissa ole käytetty sitten 90-luvun, jolloin Freddy’s Dead: The Final Nightmare -elokuvassa oli pieni pätkä kehnoa filmi-3D:tä.

Kuin myös. Niillä on hyvä katsella 3D Sprit-liitettä, joka ilmestyi kerran Mustanaamio-lehden mukana. Lehti kun on ostettu divarista, eikä alkuperäisiä pahvilaseja ollut mukana.

Write it in English?

Suomenkielisissä filmeissä ei tosiaan tarvitse välittää tekstityksestä. Miksi et kirjoita tekstityksestä englanniksi sellaiselle sivustolle, missä kritiikki menisi suoraan tekstityksen parissa toimiville ihmisille?

Kuten lukiossa eräällä opettajalla oli tapana todeta läsnäolomoralisoinnin jälkeen: ” — Vaikka turhaan teille tässä valitan, sillä te olette tulleet ajoissa ja olette paikalla.”

Aapo: ”Miksi et kirjoita tekstityksestä englanniksi sellaiselle sivustolle, missä kritiikki menisi suoraan tekstityksen parissa toimiville ihmisille?”

Mistä tiedät, etten tuo tätä asiaa esille myös muualla kuin täällä?

Vaikken ole mikään 3D-intoilija, haluaisin mahdollisimman monien elokuvanystävien myös huomaavan, että huonojen 3D-kokemusten yksi syy on nimenomaan tekstitys. Ei sen ongelmallisuutta välttämättä huomaa, ennen kuin katsoo myös ei-tekstitettyjä 3D-elokuvia (joka on Suomessa liki mahdotonta, ellei dubattuja animaatioita lasketa).