3D-elokuvien katsomisen käytännön ongelmia, osa 2: tekstitys on ongelma vailla ratkaisua
Kolmiulotteinen elokuva muuttaa katsomistottumuksia. Meillä Euroopassa on ongelma, josta useimpien 3D-elokuvien valmistusmaassa Yhdysvalloissa ei kärsitä, ja jonka vakavuutta siellä tuskin ymmärretäänkään: tekstitys ei sovi 3D-kuvaan.
Ihmettelin pitkään, miksi 3D tuntui useimmissa näytöksissä niin ongelmalliselta – ja välillä huomattavasti miellyttävämmältä. Sitten hoksasin, että miellyttävämpien ja vaikeimpien katselukokemusten selkein ero oli, näinkö tekstitetyn vai tekstittämättömän elokuvan.
Kolmiulotteisessa kuvassa katsojan huomio kiinnittyy aina ennen kaikkea siihen, mikä on lähellä, tulee kohti tai liikkuu. Sen katsominen on siis erilaista kuin kaksiulotteisen, jossa itse valitsemme katseen suunnan. Poikkeuksia on valkokankaalla hyvin vähän, mieleen tulevat Pina ja vaikkapa 3D:nä esitetty urheilu.
Kun kuvaan tulee tekstitystä, se vaistonvaraisesti kiinnittää huomion – ja paluu kuvaan vaatii aivoilta syvyyden uudelleenomaksumista. Ei mikään yksinkertainen juttu liikkeen kesken (ja koska 3D valkokankaalla on joka tapauksessa keinotekoista, katseelta enemmän vaativaa).
Lainaan elokuva-alan monitoimimies Antti Näyhää, joka kiteytti asian taannoin Facebook-keskustelussa:
3D-tekstit voi tehdä monella tavalla:
1) Huonoin: teksti on jatkuvasti samalla syvyystasolla, joka on yleensä varmuuden vuoksi aika lähellä katsojaa. Häiritsee aina. Hölmöin näkemäni esimerkki oli Tron, jossa alkujakso oli kokonaan 2D:ta ja tekstit lilluivat siitä huolimatta eri tasolla, muutaman metrin lähempänä katsojaa. Night Visions -festareilla 3D Sex and Zenissä taas oltiin usein niin lähellä näyttelijöitä, että kiinteät tekstit lilluivat kuvan ”takana” ja siinä kyllä meni silmä pahasti solmuun.
2) Parempi: jokaisen tekstiplanssin syvyys on optimoitu sen mukaan, millä syvyydellä kuvan tarkennuspiste (tai muuten vaan ns. huomiopiste) on. Jokainen planssi on silti kiinteästi tietyllä syvyydellä. Avatar oli muistaakseni tällainen.
3) Paras: sama kuin 2, mutta lisäksi planssi liikkuu jatkuvasti syvyyssuunnassa kuvan tapahtumien mukaan (jos esim. päähenkilö kävelee poispäin kamerasta, niin tekstit liikkuvat hänen mukanaan). Tällaiset olen nähnyt ainakin Pirates of the Caribbeanissa. Yllättävää kyllä, tekstien liikettä syvyyssuunnassa ei huomaa 3D-lasit päässä oikeastaan ollenkaan.
Edes metodit 2 ja 3 eivät auta Pinan tapaisessa syvätarkassa kuvassa, jossa katsoja voi vapaasti valita, mitä kohtaa kuvasta tarkkailee. Onneksi tanssijaksoissa ei tainnut juuri tekstejä olla.
Kävin katsomassa tänään ensi-iltansa saavan The Immortalsin lehdistönäytöksessä (hupaisa elokuva ja genrensä paremmistoa) ja olin tuskissani tekstityksen kanssa. Se oli kerta kaikkiaan häiriötekijä ohjaaja Tarsem Singhin upeissa kuvissa – katsominen oli hetkittäin todella hankalaa.
Syy oli se, jonka Näyhä esittelee ensimmäisenä. Teksitys oli koko ajan samalla tasolla, melko lähellä katsojaa. Kuten sanottu, tekstiä on vaikea olla vilkuilematta. Kun kuvassa on muuten hyvin tehty ja harkittu 3D-syvyysvaikutelma, on tällainen tekstitys ennen kaikkea ärsyke, kuin roska silmässä. Pitää valita, kiinnostaako kuva vai tekstitys.
Karseimmilla hetkillä kävi kuten Näyhän mainitsemassa Sex and Zenissä. Teksti oli kuvassa syvemmällä kuin sitä ympäröivä pinta. Se on katseelle paradoksi: aivot menevät solmuun ja silmät tulevat kipeiksi.
Tietenkin elokuvissa pitää olla normaalilevityksessä tekstitys, jos ne eivät ole suomenkielisiä. Luen suomenkieliset tekstit yleensä, mutta 3D-elokuvissa yritän pitää katseeni muualla, jotta kuvasta voisi saada irti sen, mikä oli tekijöiden tarkoitus.
Ongelma on siis vailla ratkaisua. Paras mahdollinen keino kuitenkin on: optimoida syvyys, jolla tekstit ovat, ja antaa niiden liikkua kuvan ehdoilla.
Uskomattoman hölmöä, ettei tästä ymmärretä puoliakaan The Immortalsin kaltaisen, hyvin visuaalisen jättibudjetin fantasiaeepoksen tuottajatasolla.
Edellinen kirjoitukseni aiheesta: 3D-elokuvien katsomisen käytännön ongelmia, osa 1: istumapaikka salissa on tärkeä päätös