Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

3D-elokuvien katsomisen käytännön ongelmia, osa 1: istumapaikka salissa on tärkeä päätös

Blogit Kuvien takaa 9.11.2011 06:46
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Kävin pari kuukautta sitten katsomassa Wim Wendersin ohjaaman Pinan lehdistönäytöksessä. Kolmiulotteinen tanssielokuva on näkemisen arvoinen ja 3D:n käyttö perusteltua ja merkityksellistä. Näytöksen aikana testasin, miltä kuva näyttää salin eri kulmista katseltuna.

En nyt kirjoita itse elokuvasta, vaan 3D:n katsomisesta käytännössä.

Olin aiemmin havainnut, että 3D:tä kannattaa katsoa taaempaa, siis tavallista kauempana kankaasta. (Tämä ei tietenkään koske heitä, jotka aina haluavat paikan ihan elokuvasalin takaosasta – ihmisiä, joiden järjenjuoksua en muutenkaan oikein ymmärrä.)

Tiivisti penkitettyjen salien ensimmäisiin riveihin ei pitäisi 3D-näytöksissä myydä ollenkaan lippuja. Syvyysvaikutelman hahmottaminen on tuskallista ja kuvassa näkyy pikseleitä, mikä entisestään latistaa kokemusta.

Pinan näytös oli elokuvateatteri Maximissa, joka on vanhanaikainen tasaisen permannon ja nousevan parven elokuvateatteri. Nykyäänhän moderniin tapaan rakennetuissa multiplexeissä (Tennispalatsit, Kinopalatsit) on suosittu kokonaan nousevaa, joskus amfiteatterimaisesti hieman kaarevaakin katsomoa.

Havaintoni Maximissa oli tämä: elokuva toimii permannolta huonosti. 3D:n katsominen ylöspäin ei ole luontevaa.

Parvella, jonka eturivit ovat syvyyssuunnassa salin puolivälissä, asiat olivat paremmin, mutta laitapaikoilta elokuva näytti hieman vääristyneeltä, vaikeammalta katsoa.

Paikkoja, joilta nauttia Wendersin taitavasti sommitellusta 3D:stä täysin siemauksin oli siis esimerkkiteatteri Maximissa melko vähän.

Multiplexeissä ongelma on salirakenteen ansiosta pienempi, mutta en tosiaan ostaisi lippua laidan reunapaikoille tai eturiveihin. Taannoin kävin Tennarissa katsomassa Final Destination 5:n, ja otin lippuni harkitsematta kolmosriviin – pienessä salissa sekään ei ole aivan edessä. Jo alkutekstien aikana huomasin, ettei näin läheltä yksinkertaisesti voi ollenkaan katsoa 3D:tä. Kuva oli sietämättömän lähellä. Onneksi salissa oli paljon tyhjää tilaa ja siirryin puolivälin tienoille. (Elokuvan käsikirjoitus oli muuten silkkaa Beckettiä ja kieli poskessa roiskittu 3D-väkivalta oli todella hupaisaa, jos nyt ei ylentävää.)

Kiteytettynä tärkeä neuvo siedettävän 3D-elokuvakokemuksen etsijöille: kolmiulotteisuus toimii kunnolla ja ilman päänsärkyä vain salin keskeltä katsottuna ja sellaisessa salissa, jossa katsoja on myös korkeussuunnassa valkokankaan (keskipisteen) tasolla.

Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus kannattaa siis katsoa multiplexissä. Ja se tosiaan kannattaa katsoa 3D:nä.