Kalle Kinnusen elokuvablogi.

3D-elokuvien katsomisen käytännön ongelmia, osa 1: istumapaikka salissa on tärkeä päätös

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 9.11.2011 06:46

Kävin pari kuukautta sitten katsomassa Wim Wendersin ohjaaman Pinan lehdistönäytöksessä. Kolmiulotteinen tanssielokuva on näkemisen arvoinen ja 3D:n käyttö perusteltua ja merkityksellistä. Näytöksen aikana testasin, miltä kuva näyttää salin eri kulmista katseltuna.

En nyt kirjoita itse elokuvasta, vaan 3D:n katsomisesta käytännössä.

Olin aiemmin havainnut, että 3D:tä kannattaa katsoa taaempaa, siis tavallista kauempana kankaasta. (Tämä ei tietenkään koske heitä, jotka aina haluavat paikan ihan elokuvasalin takaosasta – ihmisiä, joiden järjenjuoksua en muutenkaan oikein ymmärrä.)

Tiivisti penkitettyjen salien ensimmäisiin riveihin ei pitäisi 3D-näytöksissä myydä ollenkaan lippuja. Syvyysvaikutelman hahmottaminen on tuskallista ja kuvassa näkyy pikseleitä, mikä entisestään latistaa kokemusta.

Pinan näytös oli elokuvateatteri Maximissa, joka on vanhanaikainen tasaisen permannon ja nousevan parven elokuvateatteri. Nykyäänhän moderniin tapaan rakennetuissa multiplexeissä (Tennispalatsit, Kinopalatsit) on suosittu kokonaan nousevaa, joskus amfiteatterimaisesti hieman kaarevaakin katsomoa.

Havaintoni Maximissa oli tämä: elokuva toimii permannolta huonosti. 3D:n katsominen ylöspäin ei ole luontevaa.

Parvella, jonka eturivit ovat syvyyssuunnassa salin puolivälissä, asiat olivat paremmin, mutta laitapaikoilta elokuva näytti hieman vääristyneeltä, vaikeammalta katsoa.

Paikkoja, joilta nauttia Wendersin taitavasti sommitellusta 3D:stä täysin siemauksin oli siis esimerkkiteatteri Maximissa melko vähän.

Multiplexeissä ongelma on salirakenteen ansiosta pienempi, mutta en tosiaan ostaisi lippua laidan reunapaikoille tai eturiveihin. Taannoin kävin Tennarissa katsomassa Final Destination 5:n, ja otin lippuni harkitsematta kolmosriviin – pienessä salissa sekään ei ole aivan edessä. Jo alkutekstien aikana huomasin, ettei näin läheltä yksinkertaisesti voi ollenkaan katsoa 3D:tä. Kuva oli sietämättömän lähellä. Onneksi salissa oli paljon tyhjää tilaa ja siirryin puolivälin tienoille. (Elokuvan käsikirjoitus oli muuten silkkaa Beckettiä ja kieli poskessa roiskittu 3D-väkivalta oli todella hupaisaa, jos nyt ei ylentävää.)

Kiteytettynä tärkeä neuvo siedettävän 3D-elokuvakokemuksen etsijöille: kolmiulotteisuus toimii kunnolla ja ilman päänsärkyä vain salin keskeltä katsottuna ja sellaisessa salissa, jossa katsoja on myös korkeussuunnassa valkokankaan (keskipisteen) tasolla.

Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus kannattaa siis katsoa multiplexissä. Ja se tosiaan kannattaa katsoa 3D:nä.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Sami hyvä, tarkoitatko, että jos tehdään elokuva vaikkapa Tsehovin, Dostojevskin tai Väinö LInnan kirjan pohjalta, ei tarvitse lainkaan ajatella, että mitähän niillä teoksilla mahdollisesti on haluttu sanoa ja miten?`

Luovasta tulkinnasta – joka ottaa huomioon alkuteoksen – erinomaisia esimerkkejä ovat Laineen ja Mollbergin vastakohtaiset Tuntemattomat sotilaat.

Vai koskeeko täydellinen vapaus vain sarjakuvaa? Onko se vähempiarvoista kirjallisuutta?

Kiinnitti huomion vain tuo ”mitenkään” kommentissasi. Tarkoitatko, että anything goes?*

Tämä ei käy selville esimerkiksi Monadin sivulla olevasta tekstistäsi, koska siinä(kin) puhutaan lähinnä tekniikasta. Sekö onkin Spielbergin ”todellinen vahvuus”. Miten sisältö, hahmot, tarinankehittely, suhde alkuteokseen? Konepistoolit? Nosturitaistot?

Näin sekä Pinan että Tintin Berliinissä, missä ainakin tässä teatterissa oli käytössä kevyemmät, ”kertakäyttöiset” 3D-rillit. (Eivät ole kertakäyttöiset, vaan ne saa omaksi tai voi laittaa kiertoon käytön jälkeen.) Kokemus oli huomattavasti miellyttävämpi kuin Suomessa – Finnkinon käyttämät lasit tosiaan painavat ja aiheuttavat oudon tunteen siitä, että jotain jää koko ajan näkökentän ulkopuolelle. Kuva ei myöskään tuntunut mitenkään häiritsevän tummalta. Tosin nämä kaksi leffaa eivät kai täysin vertaudu siihen, millaista kuvaa viime aikoina on keskiverrosti puskettu ulos.

Sami Pöyryn huomiossa on ainakin minulle järkeä… Yllättäen katsojan laittaminen ”keskelle” tapahtumia ei välttämättä tuotakaan voimakkainta aistielämystä. Esim. kuva, jonka Pöyry on valinnut blogipostaukseensa: aavikkomaiseman äärettömyys, ja seikkailun fiilis sen keskellä, tulee minulle puhtaammin läpi tuosta huonolaatuisesta 2D-stillistä kuin kyseisestä kohtauksesta 3D-elokuvassa. (Voi tietysti olla, että tässäkin tapauksessa minua on tökkinyt enemmän tarinan rytmitys kuin se mitä kuvassa tapahtuu – kokonaisuutena Tintissä oli minusta liikaa vauhtia, liian vähän seikkailua. Kuin yksi todella pitkä takaa-ajokohtaus, jonka maailmaan katsoja ei missään vaiheessa saa kotiutua.)

Näkemistäni n. tusinasta 3D-leffasta vain Pinassa kolmiulotteinen tila on todella tuntunut jossain. Syynä varmaan se, että siinä tekniikkaa on käytetty ”naturalistisesti”, kuvat ovat pitkiä ja katse saa rauhassa harhailla maisemassa, joka ei ole luotu CGI-avusteisesti.

Hannu:
Anything todellakin goes.

Jos joku tekee Idiootin pohjalta loistavan toimintaelokuvan, joka hukkaa kaiken alkuperäisteoksen syvyyden, niin se on sittenkin loistava toimintaelokuva. Vain lopputuloksella on merkitystä. Toki kirjallisuusfilmatisointi voi käydä dialogia alkuperäisteoksen kanssa, mutta ei kai tällaiselle mitään normeja ole asetettu.

Tintti ottaa sarjakuvista sen mitä tarvitsee ollakseen erinomainen toimintaseikkailu. Jos elokuvaan saadaan tällä tavalla Haddockin kaltainen loistohahmo, se ei kai mitenkään vähennä alkuperäisten sarjakuvien arvoa.

Mitä tulee blogikirjoitukseeni, niin mainitsen sen lopussa kirjoittavani elokuvasta laajemmin myöhempänä ajankohtana. Eli Tintti-elokuva oli raaka-ainetta tietynlaisen tekstin kirjoittamiseen, toisella kerralla tulee toisenlaista.

Pertti Jarlan huomio vastasi omaa kokemustani. Toisessa teatterissa käytetyt isommat punaruskeat ympäröivät paremmin silmälasillisia silmiä, pikkumustat läpyskät tuntuvat tukalammilta, vaikka lasini eivät isoimmasta päästä olekaan. Usein myös tuntuu kuin laseissa olisi jokin kalvo ja vesitahroja. Pestäänköhän niitä koneella vai tiskiharjalla….

Lasien merkkejä en ole pannut merkille (!) – kuinkahan monenlaisia mahtaa olla? Jokaisella teatterilla/ketjulla omansa?

Nyrkkisääntönä 3D:n katsomisessa voi pitää sitä, että mitä lähempänä valkokangasta katsoja on, sitä tehokkaampi on 3D-efekti.

Itse suosi istumista niin, että koko valkokankaan kuva-ala mahtuu ”lasien sisään”. Vaikka päätään voikin liikuttaa (vielä muutaman vuoden ajan ainakin tässä iässä), niin 3D:ssä pään heiluttelu puolelta toisella vain nähdäkseen, mitä kuvassa tapahtuu, vie 3D:stä elämyksellisyyttä.

Suomessa on käytössä vain kaksi 3D-järjestelmää: Xpand ja Dolby. Nämä ovat ainakin suomalaisten mielestä kaksi parasta 3D-järjestelmää ja niiden laseissa on parhaimmat linssit. RealD, MasterImage yms. käyttävät löperömpiä linssejä.

Joku kaipaili Suomeen Imax-teattereita. Ainakin 3D:n teknisiltä ominaisuuksilta ne ovat suomalaisteattereita kehnompia. Niissä käytetään RealD:n kaltaista polarisointitekniikkaa.

Hanki oma kotiteatteri, äläkä valita. (Tämä ei tietenkään koske heitä, jotka eivät koskaan valita – ihmisiä, joiden järjenjuoksua en muutenkaan oikein ymmärrä.)

Kiitos Kallelle selvityksestä!

Sami: Olin niin hämmentynyt vastauksestasi, että meni aikaa, kun jouduin penkomaan pudonneita 3D-lasejani penkkien välistä.

Mutta vastauksesi ”anything goes” kirkasti kyllä ajatuksiani siitä, mikä Spielbergin Tintissä on pielessä. Se ei irtoa tarpeeksi perinteestä! Se jää ikävästi puolitiehen.

Voi ajatella, että vaikkapa Rikoksen ja rangaistuksen innoittamana tehtäisiin kauhufilmi, joka erottuisi omintakeisuudessaan keskiverrosta – ja samalla juuri omaperäisyydessään kunnioittaisi Dostojevskin alkuteoksen henkeä. Spielberg-Tinttiin ajatus ei sovi eikä mahdu.

Lopputuloksella tosiaan on merkitystä. Ihmettelin, mikä elokuvaa katsoessa sai minut alkuinnostuksen jälkeen haukottelemaan ja katsomaan kuvitteellista kelloani. Spielbergin ja Jacksonin Yksisarvisen vika on siinä, että se pyrkii olemaan alkuteokselle liiankin uskollinen seuraamalla pitkälle juonikuviota, luomalla samankaltaisia hahmoja jne. Mutta näin tehdessään se juuttuu niiltä osin näköistaiteeksi.

Sen päälle on sitten kummemmin pureksimatta ja sovittamatta lätkäisty keskinkertaisimmat kliseet Spielbergin ideavarastosta: konetuliaseet ja suurelliset, mutta mekaaniset (sic) taistelut.

Suorana virheenä sitten voi pitää sitä, että Tintin hahmo on kasvoiltaan – toki erittäin persoonallisen ja miellyttävän näköinen – jotain täysin vastakkaista Hergén luomalle ja kaikkien rakastamalle hahmolle. Niille, joille Tintti ei ole tuttu, näky mennee läpi, mutta Tinttinsä tunteville – sarjakuvat voi lukea uudestaan jos haluaa – vaikutelma on luonnoton: osaksi niinku vähä sinnepäin, mutta ei kuitenkaan. (Ongelma on rinnakkainen sille, ettei Tinttiä voi kuvitella ihmisen näyttelemäksi – vaikka sitäkin on yritetty.)

Yksisarviselle 3D-versiossaan on käynyt niin, että siitä on tullut ”bowdlerisoitua” Hergéä ja ”kompromettoitua” Spielbergiä.

(Ja ennen kuin taas vastataan, että eihän tässä mitään hergéa yritettykään, niin lukekaapa uudestaan ne tekijöiden haastattelut. Yksi ilmestyi tänäkin aamuna Kallen mielenkiintoisena juttutuokiona Tintti-äänen, Jamie Bellin kanssa. Kaikki hyvät jututhan filmissä ovat Hergéltä lainassa – se Haddock esim.)

Mutta elokuva on hyvä parituntisena viihteenä ja teknisesti huippuluokkaa – ja tähän puoleenhan blogistien ihailu on ymmärtääkseni keskittynyt. Sitä mahdollisuutta – johon Kalle aiemmin viittasi – että (massa)viihde voisi olla myös taidetta, ei 3D-sarvisen kohdalla käytetty.

Mutta komeahan filmi toki onkin.

Itse asiassa Espoon Sellon Biorexissä on noita RealD-laseja, ei Dolby3d-laseja. Ainakin joissakin elokuvissa (Captain Americassa muistan viimeksi).

HB: ”Suorana virheenä sitten voi pitää sitä, että Tintin hahmo on kasvoiltaan – toki erittäin persoonallisen ja miellyttävän näköinen – jotain täysin vastakkaista Hergén luomalle ja kaikkien rakastamalle hahmolle. Niille, joille Tintti ei ole tuttu, näky mennee läpi, mutta Tinttinsä tunteville – sarjakuvat voi lukea uudestaan jos haluaa – vaikutelma on luonnoton: osaksi niinku vähä sinnepäin, mutta ei kuitenkaan.”

Kun nyt väität puolestani, että (koska olen Tinttini lukenut, vaikkakin parikymmentä vuotta sitten, en ihan kaikkia albumeja mutta useimmat) kasvojen vaikutelma on minulle luonnoton, totean, että olet tässä väärässä. Se ei ollut ”täysin vastakkaista Hergén luomalle ja kaikkien rakastamalle hahmolle”. Kasvot eivät ole täydelliset, mutteivät huonotkaan.

Elokuva on tulkinta Tintistä.

Kalle: ”parikymmentä vuotta sitten”.

Tuota juuri tarkoitin, kun sanoin ”sarjakuvat voi lukea uudestaan jos haluaa”. En voi kehua olevani Tintti-harrastaja, mutta lasten myötä niitä on tullut luettua ja senkin jälkeen kirjastosta klassikkomielessä lainattua. Nyt, kun tiesin elokuvan tulevan, palautin asian mieleeni, kun sopivasti englanninkieliset Yksisarvinen ja Rakham sattuivat kirjakaupassa eteeni (Kultasaksista en tähän hätään löytänyt).

Kalle: ”Kasvot eivät ole täydelliset, mutteivät huonotkaan.”

HB: ”erittäin persoonallisen ja miellyttävän näköinen” + ”niinku vähä sinnepäin, mutta ei kuitenkaan”.

Kysymys onkin siitä, millainen tulkinta se on. ”Unohda Kalevala?” Jees, mutta tee mielellään jotain omaperäistä.

Komppaan Björkbackaa siinä että Tintti-elokuvasta olisi voinut karsia vähän vauhdikkuutta tarinallisuuden tieltä. Takaa-ajoa ja melskettä toisensa perään käy aika uuvuttavaksi. Kun tarinassa on muutoin heikohkosti imua, niin tuollainen vuoristoratamainen tykitys on se millä leffaa kannatellaan.

Tintin tapa ajatella ääneen riistää mielestäni tarinasta jännitteen, koska kaikki tehdään katsojille niin päivän selväksi, mitään oivalluksia tai odotuksia ei oikein jää jäljelle kun juoni on niin valmiiksi pureskeltua. ”Nämä on hyviksiä, nämä pahiksia, päämäärä on tämä, enjoy the ride.” Tylsää.

Frankie kirjoitti:
”Itse asiassa Espoon Sellon Biorexissä on noita RealD-laseja, ei Dolby3d-laseja. Ainakin joissakin elokuvissa (Captain Americassa muistan viimeksi).”

– Ei ole ollut. Suomessa ei ole RealD-järjestelmää käyttäviä teattereita.

Kyllä Suomessa on RealD-teattereita. Niiden määrä kasvaa koko ajan ja uusimmista 3D-teattereista yhä useampi käyttää ko. järjestelmää. Passiivilasit toimii paremmin kuin muiden teattereiden aktiivilasit. Vielä kun saisi lähitulevaisuudessa optikolta vahvuudella olevia passiivi(polarisaatio)laseja, niin ei tarvitsisi silmälasipäiset pitää ”tuplalaseja”.

Suomessa ei ole yhtään RealD-teatteria. En ole kuullut yhdestäkään teatterista, joka olisi vaihtanut valkokankaansa silverscreen-kankaaksi, mitä RealD edellyttää. Tämä onkin yksi RealD:n ongelmista: aika monen elokuvateakniikkaan perehtyneen mielestä 2D ei näytä kovin hyvältä silvescreenillä.

Dolbyn 3D-järjestelmässä käytetään passiivilaseja, olisiko tämä sekoittanut?

Minä olen huomannut, ettei 3d:nä mikään näytä oikein isolta. Näin sitten autot, veneet ym. muuttuvat muovileluiksi. Olen yrittänyt kompensoida tätä valitsemalla paikkani mahdollisimman edestä, jotta kuva peittäisi näkökentän. Taaempaa katsominen ei ole tullut mieleeni, ehkä kannattaisi kokeilla. Ensikokemukseni 3d:stä oli se, miten Universalin maapallologo näytti pieneltä lelulta. En edes muista, mistä elokuvasta oli kysymys.

Kunhan ärsyttävistä 3D-laseista päästään, ehkä ollaan jollain lailla askel lähempänä parempaa. Katsojan näkökulmasta toivoisi kuitenkin, että leffoja tehtäessä mentäisiin kunnolla 3D:tä hyödyntävään suuntaan. Nythän samaa leffaa esitetään sekä normaaliversiona että kolmiulotteisena, eikä näissä leffoissa ole käsittääkseni mitään muuta eroa kuin se, että toisessa joku satunnainen objekti vaikuttaa erkanevan valkokankaalta kohti katsojaa. Pelkkä tikulla silmään tökkiminen on aika turhauttavaa. (Vrt. Kolme muskettisoturia 3D:nä – siinähän leffan kolmiulotteisuuden anti oikeastaan olikin: välillä säilä pukkasi screeniltä katsomoon. Voi miten ”mielenkiintoista” ja ”antoisaa”…) Tällä hetkellä tuntuu kuin turhan moni 3D-leffa olisi kuin jälkeenpäin värjätty mustavalkoelokuva. :(

Kommentoin 3D:n käyttöä laajemmin blogissani: http://thezetareviews.blogspot.com/2011/11/3-times-3-dimensions.html

Noh, noh. Jätetään se auktoriteeteilla ratsastaminen kokeneemmille ridaajille.

Puolivakavasti puhuen: yksi elokuvateatterielämyksen tekijöistä on suuri valkokangas. Ison teatterisalin takaosasta katsottuna valkokankaan koko alkaa lähennellä ison television kuvakokoa kotisohvalta katsottuna. Mitä lähempää valkokangasta istut, sitä enemmän elämys poikeaa kotioloista.

Kallelle:

“I know that most people find this sheer madness.” – Bordwell (eturivissä istumisestaan).

”Kiteytettynä tärkeä neuvo siedettävän 3D-elokuvakokemuksen etsijöille: kolmiulotteisuus toimii kunnolla ja ilman päänsärkyä vain salin keskeltä katsottuna ja sellaisessa salissa, jossa katsoja on myös korkeussuunnassa valkokankaan (keskipisteen) tasolla.” – Kinnunen

”Aina kun mahdollista istun hiukan salin keskikohtaa taaempana…” – Björkkis

Erittäin mielenkiintoinen ja hauska kirjoitus Bordwellilta (ja hyvin ajankohtainen Sinun blogitekstisi huomioiden – skuuppi!), joka tunnustautuu eturiviuskovaiseksi ja saa tukea auteur-kriitikkokunnalta, kun taas Pauline Kaelin mainitaan istuneen aina ihan takana. Olen lukenut kyllä enemmän Kaelia kuin Bordwellia, täytyy myöntää, mutta takana en istu kuin pakosta, ihan kuin edessäkin.

En vain ihan tajunnut, Kalle, mistä me tässä asiassa olimmekaan eri mieltä. Sinähän vastustit vain takariviläisiä ”joiden järjenjuoksua” et muutenkaan ymmärrä (ml. siis ilmeisesti nyt myös Kael). Jutussasi tunnustaudut keskitien kannattajaksi – vai koskiko se vain 3D-näytöksiä?

Pysyn kannassani, joka sopii erinomaisesti minulle, vaikka elokuvaentusiasti ja –teoreetikko onkin toista mieltä. En ihan kaikessa usko tolkunkaan auktoriteetteja. (Nautin lukea Bordwellin Zizek-kritiikistä, mutta piirretyistä kaavoista huolimatta en ymmärrä, miksi hän arvostaa niin surkeaa filmiä kuin Inception.)

Haluan nähdä koko kankaan kerralla, ja siihen paras kohta teatterissa (yleensä) on istua hieman keskikohdasta taaksepäin. Siitä näkee kerralla kaiken, mitä kuvassa tapahtuu, mikä on kuvan elementtien ja ihmisten suhde toisiinsa (mise en scène, anyone?). Eturivissäkin olen joskus joutunut istumaan ja todennut, että… se on diskoa silmille!

Mutta mielenkiintoista. Luulen kyllä, että etupenkiltä näkee ihan eri elokuvan kuin vaikkapa keskeltä. Ja silmä sopeutuu paljoon. Se on elastinen ”ominaisuus”. ”Se on kuin emätin. Sopeutuu isoon ja pieneen”, kirjoitti Eeva Kilpi – ei tosin silmästä eikä elokuvasta.

Terolle:

Kotikatsomo vs. elokuvatetteri. Kysymys on elämyksellisyydestä. Ehkä jopa elämää suuremmasta elokuvasta. Kotona sinä hallitset tv-ruutua, elokuvissa valkokangas hallitsee sinua. Vaikka onhan niitä joillan satatuumaisiakin. Koolla on väliä, elokuvissa.

Näitä luetaan juuri nyt