Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

3D-elokuvassa Flamingossa

Blogit Kuvien takaa 31.8.2008 19:46
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Finnkino avaa perjantaina Flamingoon Vantaalle kuusisalisen elokuvateatterin. Hyvä, ettei henkilöautoa ainoana mahdollisena kulkuvälineenä pitävien ihmisten enää tarvitse tulla Helsingin keskustaan leffaan.

Viihdekeskus Flamingo on Vantaalle avattava valtava harmaa laatikkotalo toisen laatikon, kauppakeskus Jumbon vieressä. Flamingon sisällä on ravintolaa, hotellia, kylpylää, kaikenlaista ihmisten ”viihtymiseen” liittyvää. Sijainti kehäteiden varrella ja susirajan tietämillä varmistaa, että tässä palatsissa meininki on kansanomaista ja hienostelematonta.

Erikoisuutena Flamingossa on pääkaupunkiseudun ensimmäinen digitaalinen 3D- eli kolmiulotteisen elokuvan sali. Aiemmin digi-3D-laitteisto on asennettu vain Finnkinon kilpailijan, Bio Rex Cinemasin Hämeenlinnan teatteriin.

Ei-digitaalisia 3D-systeemejä on nähty aiemminkin, etenkin 1950-luvulla ja taas 1980-luvun alussa. Levitysyhtiön tiedotteessa aiemmat järjestelmät kuitenkin unohdetaan tyystin ja puhutaan ensimmäisyydestä. Höpsis pöpsis.

Digi-3D:n tärkein juju on terävyys ja häiriöttömyys. Aiemmat sinipunalinssit ja muut yritelmät ovat rasittaneet silmiä ja katsetta on ollut vaikea kohdentaa. Näistä ongelmista on nyt päästy.

Flamingon 3D-ihme esiteltiin toimittajille torstaiaamuna. Laatikkoon oli Helsingin keskustasta bussikuljetus, mikä olikin välttämätöntä, sillä useimmilla kulttuuriasioihin keskittyneillä toimittajilla ei ole autoa ja vielä harvemmilla kiinnostusta etsiytyä naapurikaupungin perälle yhden epäilyttävän leffan vuoksi.

Meille esitettiin maailman ensimmäinen kokonaan digitaalisena 3D:nä kuvattu elokuva. Sen nimi on Matka maan keskipisteeseen 3D, englanniksi Journey to the Center of the Earth 3D. Pohjana on Jules Vernen romaani, jota elokuvassa luetaan käytetään ikään kuin karttana.

Brendan Fraser esittää hassua mutta muskelikasta tiedemiestä, joka joutuu kauniin islantilaisoppaansa ja veljenpoikansa kanssa luolaan, jonka lattiassa on reikä, josta kolmikko putoaa maapallon keskipisteeseessä sijaitsevaan esihistorialliseen maailmaan. (Tosin sekään ei ole tarkalleen keskipisteessä, sillä kun sankareita jahtaava Tyrannosaurus Rex harhautetaan sortuvalle maaperälle, putoaa dino jonnekin vielä syvemmälle.)

Elokuva on huono – parhaimmillaan ihastuttavan hölmö, useammin vain rasittavan hölmö – ja säälin heitä, jotka joutuvat sen kaksiulotteisena katsomaan. Repliikki ”tuon metsikön takana pitäisi [kartan mukaan] olla valtameri” oli suosikkini.

Olennaista on, että Matka maan keskipisteeseen 3D on tehty ainoastaan tällä hetkellä osattujen 3D-temppujen mannekiiniksi (kuten tekeleen nimikin jo paljastaa).

Se kun on myös hyvä asia: koko ajan tapahtuu jotain. Sankarit ovat seikkailussaan kuin huvipuistossa: on vuoristorataa (hylätyn kaivoksen ratakiskoilla), koskenlaskua sekä kummitusjunamaista säikyttelyä dinosaurusten ja lihansyöjäkasvien hyökätessä. Katsojan silmille hypitään, heitellään esineitä – ja kirjaimellisesti syljetäänkin.

Olin aiemmin nähnyt erilaisia lyhyitä digi-3D-esityksiä. Pitkän elokuvan katsominen oli uusi kokemus: jaksaako tätä yli puolitoista tuntia?

Syvyysvaikutelma toimii välillä hyvin. Kolmiulotteisuus luo kieltämättä läsnäolon tuntua, ja monet periaatteessa alkeelliset jaksot ovat jännittäviä ihan tekniikasta johtuen. Omassa hermostossani elokuva sai eniten irti ihan alkukantaisesta putoamisen pelosta.

Etenkin kuilun päällä magneettikentässä kelluvien kivien (tätä on mahdoton selittää) yli hyppely oli ohikiitävän hetken ajan piinaava tavalla, jota en muista elokuvissa vuosiin kokeneeni – tunne oli vanha tuttu jostain lapsuudesta, jolloin valkokangaselämykset saattoivat kouraista syvältä. Elin siis elokuvaa myötä, vaiston varassa.

Nämä muutamat hetket loivat uskoa, että 3D-teknologiasta voidaan saada vielä jotain merkittävää irti, ainakin ihan niin sanotusta perstuntumasta. Mutta muuten elokuva oli vain tökerö. Ja hetkittäin 3D-vaikutelmakin oli heikko, ihmiset ja seinät olivat selkeästi eri kerroksissa – mieleen tuli Viewmaster-laite.

3D on selvästi fantasia- ja toimintaelokuvien juttu, vahva mutta lopullista käyttötarkoitustaan hakeva tehokeino – siitä ei ole epäilystäkään. Enempää ei kannata vielä pitkään aikaan toivoa.

Mutta jos 3D:tä kaupataan aluksi jopa näin tyhmillä elokuvilla, on riski, että katsojat saavat kerrasta tarpeekseen.

Näytöksen jälkeen jotkut valittivat silmien särkevän. Itse en huomannut sellaista – paitsi että kuvassa aivan katsojan näkökentän eteen tekstitys (sekin on tietysti pakko sijoittaa kolmiulotteiseen maisemaan, kuten kaikki muukin) hämäsi silmiä usein ikävästi.

Koetin olla lukematta tekstitystä. Silti se usein rikkoi 3D-vaikutelmaa, kun silmät väkisinkin sopeutuivat tekstityksen sijaintiin, eivät elokuvan tapahtumiin.

Lasit ovat kalliita. Siksi ne jaetaan näytökseen saapuville vasta salin puolella, ja otetaan yleisöltä pois lähtiessä – ihan toimiva ratkaisu.

Paluubussissa aivan takanani istuneet haukkuivat elokuvaa eivätkä olleet innoissaan tekniikastakaan. Eivätkä kyseessä olleet mitkään homeiset vanhan polven partasuukriitikot. Nämä tyypit ryhtyivät myöhemmin keskustelemaan innokkaasti Big Brotherin tapahtumista. Iän puolesta 3D:n todennäköistä kohdeyleisöä, siis.

Ensi viikolla median edustajilla olisi mahdollisuus nähdä U2 3D, eli U2-yhtyeen kolmiulotteisena kuvattu elokuva. Enpä tiedä, jaksaako moisen vuoksi lähteä suunnistamaan Vantaan perukoille.

Kaikki Kuvien takaa -blogin kirjoitukset löydät täältä