Kalle Kinnusen elokuvablogi.

2012 ja Tie osoittavat: maailmanloppu on elokuvan suurinta muotia

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 9.12.2009 15:01

Kirjoitin viimeisimpään Suomen Kuvalehteen jutun kahdesta uudesta maailmanloppuelokuvasta, jotka ovat aivan erilaisia. 2012 on efektileffa ja jo iso hitti, Tie puolestaan Oscar-skabassa varteenotettava kauhusävyinen draama.

Aivan viime vuosina on tehty enemmän maailmanloppuaiheisia elokuvia kuin koskaan. Apokalyptisistä painajaisista ja seikkailuista on tullut oma Hollywoodin valtavirran genrensä.

Kokosin listaa joistain keskeisimmistä elokuvista, joissa (globaali) suurtuho joko tapahtuu tai on jo tapahtunut. Kieltämättä joissain elokuvissa ollaan siinä rajalla, pelastuuko maailmaa sittenkin, mutta ainakin listalla on vain tuon sektorin synkempää kulmaa. Ja jätin pois sinänsä jännittävää marginaalia, kuten 1980-luvun eurooppalaiset ja filippiiniläiset Mad Max-kloonit.

Elokuvat keskittyvät mielenkiintoisesti 9/11:n jälkeiseen aikaan. Tietyt genren vanhat merkkipaalutkin on tehty nyt uusiksi.

Viimeisellä rannalla (1959) Gregory Peck, Ava Gardner ja Fred Astaire odottavat tappavan säteilypilven saapumista ydinsodan turmeleman maapallon viimeiseen asuttavaan kolkkaan, Australiaan.

Tohtori Outolempi (1964) Stanley Kubrickin satiiri kylmästä sodasta päättyy täydelliseen atomituhoon.

Apinoiden planeetta (1968) Tieteiselokuvan lopussa Charlton Hestonille selviää, että humanoidiapinoiden kansan taivaankappale onkin Maa vuosisatoja suurtuhon jälkeen.

Viimeinen mies (1971) Charlton Heston autioituvassa maailmassa, jonka tuhosi vuonna 1975 alkanut USA:n ja Kiinan välinen biologinen sota.

Dawn of the Dead (1978) Zombie-elokuvan lajityypin avainteoksia: suuri osa ihmiskunnasta on muuttunut epidemian seurauksina eläviksi kuolleiksi, jotka havittelevat henkiinjääneiden lihaa.

Mad Max (1979), Asfalttisoturi (1981), Mad Max – Ukkosmyrsky (1985) George Millerin kaahailuseikkailut maailmansodan jälkeisen Australian aavikoilla tekivät Mel Gibsonista tähden.

12 apinaa (1995) Terry Gilliamin monimutkainen fantasia tapahtuu ennen ja jälkeen ydintuhon, pääosassa Brad Pitt.

28 päivää myöhemmin (2002), 28 viikkoa myöhemmin (2006)
Danny Boylen (Trainspotting, Slumdog Millionaire) kekseliäässä elokuvassa zombietauti tuhoaa ainakin Iso-Britannian, ja jatko-osassa painajainen leviää.

Suden aika (2003) Itävaltalaisen Michael Haneken (Kätketty) jääkylmässä dystopiassa perhe yrittää selvitä sivilisaation romahtaessa Keski-Euroopassa. Turhaan.

Dawn of the Dead (2004) Hämmästyttävän onnistunut päivitys vuoden 1978 elokuvasta.

The Day After Tomorrow (2004) Roland Emmerich-hassuttelu uudesta jääkaudesta.

Ihmisen pojat (2006) Terrorismi riivaa 2020-luvun maailmaa, jossa lapsia ei enää synny, eikä kukaan tiedä miksi.

I Am Legend (2007) Will Smith seikkailee vuoden 2012 New Yorkissa, joka on viruksen autioittama – lukuunottamatta verenhimoisia mielipuolia. Huippusuosittu toimintaelokuva perustuu samaan kirjaan kuin Viimeinen mies.

The Mist (2007) Stephen Kingin pienoisromaaniin pohjautuvassa, raa’an toivottomassa fantasiaelokuvassa armeijan kokeet avaavat aukon toiseen todellisuuteen, josta maapallolle tulvii kuvottavia, verenhimoisia olentoja.

Blindness (2008) Jose Saramagon Kertomus sokeudesta -romaaniin perustuvassa elokuvassa näkövammaisuus tarttuu ihmisestä toiseen, sen mukana pelko ja viha.

The Happening (2008) Salaperäinen itsemurha-aalto autioittaa kaupunkeja Kuudes aisti -ohjaaja M. Night Shyamalanin epäonnistuneessa moraalitarinassa.

Wall-E (2008) Pixar-animaatiossa kerrotaan ihmiskunnan tuhonneen kotiplaneettansa ja selviytyjien rappeutuneen ylipainoisiksi avaruuslaiskureiksi.

Horde (2009) Äärimmäisen väkivaltainen ranskalainen zombie-elokuva, joka mukailee Dawn of the Deadin alkupuolta monikansallisessa lähiössä.

Tieto (2009) Nicolas Cage saa vihiä ihmiskuntaa uhkaavasta lopusta – joka toteutuu, kun liekit kirjaimellisesti nielevät maapallon Beethovenin seitsemännen soidessa.

2012(2009) Roland Emmerich-tyylistä kevyttä seikkailua mannerlaattarepeämien ja vedenpaisumuksen tiimoilta, taustalla kuuden miljardin ihmisen ilmeisen suruton kuolema.

Tie(2009) Cormac McCarthy-filmatisointi, jossa isä ja poika vaeltavat palaneessa ja kuolleessa Yhdysvalloissa.

Les derniers jours de monde (2009) Ranskalainen maailmanlopunodotusdraama, mukana palkittu ja suursuosittu hurmuri Mathieu Amalric.

Zombieland (2009) Woody Harrelson seikkailee elävien kuolleiden riivaamassa lähitulevaisuudessa, autiossa lounais-USA:ssa.

Book of Eli (2010) Denzel Washington miekkamiehenä Mad Max-henkisessä maailmassa 31 vuotta ydinsodan jälkeen.

Mad Max IV (2011) 25 vuoden ajan odotettu neljäs Mad Max -elokuva on nyt vihdoin tekeillä. Kuvausten on määrä alkaa syksyllä 2010, tosin ilman Mel Gibsonia.

Miksi ihmiskunnan tuho kiinnostaa elokuvantekijöitä ja yleisöä nyt enemmän kuin koskaan? Mitä ajattelet aiheesta?

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Näistä voi erottaa oikeastaan kaksi genreä: katastrofielokuvat (Outlempi, 2012 jne.) ja post-apoleffat (Mad Max yms.).

Post-apokalyptisissä seikkailuissa yksi viehätystekijä voi olla se, että järjestäytyneen yhteiskunnan romahtaminen vetoaa ihmisten vapaudenkaipuuseen: Mad Max ei kellokorttia leimaa. Itse näkisin niissä paljon samaa vapausfantasiaa kuin westerneissä. Tuhonjälkeinen maailma esitetään yleensä samalla tavalla suoraviivaisena ja rehtinä kuin villi länsikin. Kunnian miehet ratkovat vääryydet pyssyillä jne. Maailma on ehkä vaarallinen mutta sen asukkaat sentään ovat itse kohtalonsa herroja.

Itse tuhoa käsittelevien elokuvien suosiota minun on vaikeampi ymmärtää, vaikka tykkään niistä itsekin. Ehkä viehätys on sukua post-apocalypsen viehätykselle. Kun ahdistuu päivät pitkät kubiikkelissa, on kiva nähdä, kuinka toimistorakennukset lentävät ilmaan. Tavallaanhan tuho myös on puhdistava mahdollisuus uuteen alkuun. Jonkinlainen fantasiaa on sekin, että jos lähes kaikki kuolisivat, ei henkiinjääneiden tarvitisi murehtia ilmastonmuutoksesta ynnä muista maailman murheista. Tavallaan kyse on ns. helposta ratkaisusta.

Harva oikeasti tuhoa toivoo, mutta elokuvat tarjoavatkin mahdollisuuden fantasioida ja paeta todellisen elämän velvollisuuksia. Kun tuhon jälkeen vielä odottaa Tina Turner nahkabikineissä ja isomoottorinen auto, ovat nämä aika houkutteleviä kuvitelmia.

Lehtori: ”Post-apokalyptisissä seikkailuissa yksi viehätystekijä voi olla se, että järjestäytyneen yhteiskunnan romahtaminen vetoaa ihmisten vapaudenkaipuuseen: Mad Max ei kellokorttia leimaa. Itse näkisin niissä paljon samaa vapausfantasiaa kuin westerneissä.”

Tämä toki on totta viihteellisempien elokuvien osalta, mutta esimerkiksi Tiessä tuhon jälkeinen maailma ei tunnu uudelta alulta, ei western-tyyliseltä rajaseutuseikkailulta, vaan viimeisiltä ja epätoivoisimmilta hetkiltä ihmiskunnan nilkuttaessa hautaan. Kuvaavaa on, että tässä tarinassa päähenkilöt (isä ja pieni poika) eivät kanna asetta puolustautuakseen tai vääryyksiä ratkoakseen, vaan ampuakseen itsensä, jos ovat joutumassa kannibaali- ja raiskaajajengien armoille.

En tiedä, onko suora jako katastrofi- ja post-apocalypse -elokuviin enää mahdollista. Täystuho on monissa elokuvissa vain tapahtumien tausta, ei pääasia, kuten perinteisissä katastrofielokuvissa. Jotkut elokuvista ovat alkuteokselle melko uskollisia kirjallisuusfilmatisointeja (Saramago, McCarthy), ja jo tästä syystä kaihtavat monia perinteisiä genre-elementtejä.

Olet varmasti oikeassa, että esittämäni arvelut viehätystekijöistä pätevät lähinnä viihde-elokuviin. Tiehen en osaa ottaa varmaa kantaa, koska saan kirjan vasta jouluahjaksi. Noin yleisellä tasolla tuhoaihe kuitenkin voi toimia eräänlaisena pelkistäjänä, mikä tarjoaa mahdollisuuden tutkia ihmisluontoa paljaimmillaan: Mikä on se ihmisyyden ydin, joka jää jäljelle, kun sivilisaation naamiot riisutaan? Miten ihminen toimii ääritilanteessa? Näiden kysymysten kohdalla tosin on vaikea enää puhua viehätyksestä, pikemminkin kyse on kiinnostavuudeta. Fantasioinnista siirrytään pohdiskeluun.

Oon tosi pitkään halunnut nähdä ton Viimeisellä rannalla, mistäköhän sen löytäis?

Tähän kastiin pitäisi varmaan myös nostaa helmikuussa ensi-iltansa saava Daybreakers. Ainakin jos maailmanloppua katsotaan ihmiskunnan kannalta. Siinä on kyllä vielä ihan voimissaan oleva infrastruktuuri, mutta sitä pitävät yllä vampyyrit. Ihmiset ovat pahassa jamassa.
Entä Matrix?
Stephen Kingin Tukikohta (The Stand) on kaikkien aikojen parhaita aiheen kuvauksia. Sääli, että siitä on tehty vain kälyinen minisarja, joka ei kelpaa listalle.

Näitä luetaan juuri nyt