11 Oscar-ehdokkuuden Joker on epätavallinen yhdistelmä: valtava menestys ja kivi kengässä
Minusta Joker on huono elokuva. Se on itsesäälin fetisointia, se on halpamainen ja se väistää aina, kun se voisi olla todellisuudessa kiinni.
Todellisuudella tarkoitan niin yhteiskuntaa kuin psykologiaa. Elokuvien ei tarvitse olla todellisuudessa kiinni, ei tietenkään, mutta kun Joker nimenomaan juurruttaa itseään teemoihin luokkaeroista, mielenterveydestä ja hyvin konkreettisesti myös julkisista palveluista, tuntuu veemäiseltä että se valitsee aina ähäkutti-ratkaisun eli on sanomatta mitään mistään. No, siksihän se menestyi! Jokainen luki sitä tavallaan ja näki mitä halusi. Siitä pitivät Twitterin mukaan niin monet laitaoikeistolaiset kuin Touko Aaltokin.
Elokuvan keinoin on kiteytetty todella vahva yhteiskuntakritiikki, joka kertoo mitä tapahtuu, kun ihmisiä hylätään, kohdellaan kuin roskaa ja jätetään riutumaan ongelmien kanssa ilman toivoa, apua tai tulevaisuutta.https://t.co/gGetl5DaqA pic.twitter.com/z9lwq0lgdH
— Touko Aalto (@ToukoAalto) October 4, 2019
Todd Phillipsin ohjaama ja kirjoittama Joker on tällä viikolla ylittänyt miljardin dollarin lipunmyynnin ensimmäisenä ns. lapsilta kiellettynä (Yhdysvalloissa R-rated, Suomessa K-16) elokuvana koskaan. Se sai enemmän Oscar-ehdokkuuksia kuin mikään muu elokuva, yhteensä yksitoista. Voittoja voi tulla muutamassa kategoriassa, mutta parhaan elokuvan tai ohjauksen saralta erittäin epätodennäköisesti.
”Lopettakaa tämä hulluus. Elokuva on helvetin tyhmä”, kirjoittaa Dan Kois kolumnissaan Slatessa. Lyttäys oli nautinnollinen lukea ja olen suunnilleen kaikista Koisin Joker-näkemyksistä myös samaa mieltä. (”Joker is 122 minutes long, yet somehow contains 183 minutes of Joaquin Phoenix laughing uncontrollably.” Kyllä. Kun menin katsomaan Jokeria toista kertaa, sain tarpeekseni jossain 25 minuutin kohdalla.) Britannian tärkein kriitikko Peter Bradshaw kirjoitti Oscar-kolumninsa kärjeksi ärsytyksen, jota ”pinnallisen Jokerin” ehdokkuustulva aiheutti. Kyllä, juuri näin, ajattelin.
Samaan aikaan on pakko sanoa, että Joker on itsessään puheenaihe, se ainakin sivuaa keskustelun arvoisia asioita ja se on ohjattu hyvin, eikä Phoenixin intensiivisyyttä voi mitenkään kiistää. Phillips ottaa riskejäkin, vaikka hän alituiseen vetäytyy nihilistisen puolueettomuuden turviin, mikä on aivan saatanan ärsyttävää. Netissä tällaista kutsutaan trollaukseksi. Phillipsin päätös käyttää pedofiili Gary Glitterin musiikkia on kiistattomin osoitus tästä ääliömäisestä fuck you -tendenssistä.
Mutta: mistä muusta elokuvasta on viime vuonna todella keskusteltu? Phillipsin provosointi saattaa olla hosuvaa ja laskelmoivaa, mutta laaja keskustelu jatkuu tämän vuoden puolelle. Parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden voisi perustella jo tuolla seikalla.
Terävät elokuvat jäävät vaivaamaan. Ehkä se kitka, se että elokuva on kuin kivi kengässä, voi liittyä myös Jokeriin.
En tiedä, onko Joker kestävä elokuva, mutta väistämättä se on ajankuva. Yleisön rakkaus tai ainakin syvä kiinnostus sitä kohtaan tekee siitä merkittävän ilmiön, vaikka se ei olisi taiteellisesti kummoinen kokonaisuus. Se on nyt osa yleissivistystä siinä missä vastenmielinen ja maailmankuvaltaan yhtä lailla, joskin eri painotuksin täyskiero ”tollo tyhjänä tauluna” -aikalaishitti Forrest Gump.
Ajatukseni palaavat Fight Clubiin, joka Joker David Ehrlichin mainion analyysin mukaan haluaisi olla, ja joka se ei mitenkään uskalla olla. David Fincherin Fight Clubissa turhaumat, voiman tavoittelu ja tuhohaaveet kääntyivät lopulta (mies?yleisön) peiliksi. Joker taas on niin ohut, ettei se näy peilissä.