Voi sen sanoa ääneen: kaikki klassikot eivät ole hyviä – Sinuhe, Puhdistus, 1984... älä tuhlaa aikaasi näihin
SK kysyi kolmelta kirjallisuusalan ihmiseltä, mitä kannattaa lukea ja mitä ei.
Lukeminen on terveellistä. Se rauhoittaa, vähentää stressiä ja masentuneisuutta, lisää hyvää oloa ja pidentää ikää.
Tämä on nyt tutkittu tosiasia, kuten neurologi Markku T. Hyyppä kirjoitti Parnasso-lehdessä.
Erityisesti kaunokirjallisuus on hyvästä. Se haastaa aivojen toimintaa ja kasvattaa muistialueita, kuten hippokampusta.
Voisiko hyötyä tehostaa lukemalla mahdollisimman laadukasta kirjallisuutta? Turpoaisiko hippokampus tuplavauhtia?
Kalevala, Seitsemän veljestä, Tuntematon sotilas. Vanhus ja meri, Rikos ja rangaistus, Sota ja rauha…
Klassikot ovat tunnetusti laatukirjallisuutta. Mutta ovatko ne kaikki oikeasti hyviä? SK kysyi kolmelta kirjallisuusalan ihmiseltä ja vastaus oli selvä: eivät ole.
Listoja luvassa. Älä lue näitä, lue sen sijaan näitä.
Yliarvostetut klassikot.
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen (1945).
Kirjailija Pirjo Hassinen ja Nuori Voima -lehden päätoimittaja Maaria Ylikangas nimeävät sen molemmat, ensimmäisenä.
”Arkaaiseksi tarkoitetun, pahalla tavalla vanhahtavan kielen tomu on haudannut pyramidit – itsetietoisen syvällisyyden ohella”, sanoo Hassinen.
”Sitä pidetään yleispätevänä ja syvällisenä. En tiedä, onko se kumpaakaan”, sanoo Ylikangas.
Hassisen lista jatkuu näin.
Émile Zola: Nana (1880). ”Aivan helvetin huonosti kirjoitettu bestseller!”
Henry James: Mitä Maisie tiesi (1897). ”T-y-l-s-ä.”
Yksittäisiä klassikkoteoksia saa piestä olan takaa, Hassinen sanoo, mutta jos koko kaanonia alkaa väheksyä, pitäisi ainakin tietää mistä puhuu.
”Eihän kukaan viitsisi väitellä politiikastakaan ihmisen kanssa, joka ei käsitteinä erota neuvostovaltiota ja valtioneuvostoa.”
Kirjasta tulee klassikko, kun se elää ”huomattavasti sesonkinsa yli”, Hassinen määrittelee. Kun se kertoo jotain ”yliajallista ja oleellista ihmisen tilasta”.
Jos kirjan päähenkilö on ihanteellinen sankari, Hassinen ei kiinnostu. ”Vaikka ihmiskuvaus olisi kuinka syvää.”
Mutta jos päähenkilö on ajelehtija, ahdistunut, tyytymätön tai jonkin ”määrittelemättömän vimman vallassa”, hän kiinnostuu heti.
”Perinteisesti kirjallisuuden klassikot ovat olleet kuolleita valkoisia miehiä.”
Maaria Ylikangas listaa ensin kotimaisia.
Sofi Oksanen: Puhdistus (2008). Tuore romaani, mutta jo klassikkona pidetty. ”En ymmärrä sen asemaa. Kielellisellä tasolla se ei edes nouse klassikkosarjaan.”
Kolmantena on kokonainen lajityyppi: mitallinen runous. Hyvästi siis riimit ja loppusoinnut.
”Sarkiat ja kailaat saattavat menettää merkityksensä.” Kieli ja kulttuuri muuttuvat niin, ”ettei edes loistavimpien metrikkojemme säkeitä ymmärretä”.
Ylikangasta tämä ”ottaa sydämestä”.
Maailmankirjallisuuden ”ei-lista” alkaa ehkä sekin lajityypillä: seksuaalisesti vapautunut juopporetkukirjallisuus. Henry Miller, Charles Bukowski, Ernest Hemingway. ”Kannatteleva voima on ollut ns. rankka meininki, joka vaikuttaa yhtä raikkaalta kuin tupakanpoltto kapakassa ja kolmen promillen kourinta.”
Thomas Mann. ”Taiteellisesti korkeatasoista ja kunnianhimoista, mutta ei juuri sanottavaa nykylukijalle. Ehkä jopa vähän kaameaa.”
Charles Dickens. Kun romaanit toimivat paremmin tv-sarjoina, ne ”tekevät itsensä tarpeettomiksi”.
Klassikot eivät ylipäänsä ole ”itsestään selvästi parhaita kirjoja”, Ylikangas sanoo. Pikemminkin ne ovat kirjallisuuden muisti.
Tommi Melender on kirjailija, esseisti ja toimittaja – ja SK-raadin kolmas jäsen.
Klassikko? Kirja, jota kukaan ei oikeasti jaksa lukea, mutta josta puhuminen antaa älykkään vaikutelman.
Näin ”toisinaan vitsaillaan”.
Vakavammin sanoen klassikot ovat niitä, joita ”aina uudet sukupolvet lukevat ja joista ne tekevät omat tulkintansa”. Tästä määritelmästä Melender pitää. Se tarkoittaa sitä, että klassikoiden joukko muuttuu ja elää. Jotkut putoavat, toiset tulevat tilalle.
”Perinteisestihän kirjallisuuden klassikot ovat olleet kuolleita valkoisia miehiä.”
Yliarvostettuja tai aikansa eläneitä. Melender listaa:
Émile Zola: koko tuotanto. ”Tylsä metodikirjailija, jonka teokset ovat lähinnä uuvuttavia.”
George Orwell: Eläinten vallankumous (1945), Vuonna 1984 (1949). ”Usein siteerattuja teoksia mutta romaaneina aika hentoja.”
Ayn Rand: Kun maailma järkkyi (1957). ”Todella huono romaani. Tyyliltään ja kerronnaltaan puiseva ja henkilökuvaukseltaan kaavamainen.”
Kotimaisista Melender ei saa ”paljonkaan irti” F. E. Sillanpäästä, ainoasta suomalaisesta kirjallisuuden nobelistista. ”Herää ajatus, että Sillanpään ahdas ja rajoittunut kirjallinen maailma oli aikansa elänyt jo silloin, kun hän sai nobelinsa.”
Klassikot jalostavat, Melender uskoo, mutta niin jalostavat hyvät kirjat yleensä. Ja samaa tekee moni muukin asia, kuten musiikin kuuntelu, postimerkkien keräily ja sienestys.
Entä sitten aliarvostetut klassikot? Tai vähintäänkin kirjat, joita kannattaa lukea.
Pirjo Hassinen listaa.
Francois Mauriac: Pyhä suudelma (1922). ”Olemmeko todellakin vain minä ja edesmennyt Lassi Nummi Mauriacin ikifaneja?!”
Aleksandr Kuprin: Kaksintaistelu (1905). ”Päähenkilö puhuu hätkähdyttävästi suoraan nykyihmiselle.”
Aleksandr Solzenitsyn: Ivan Denisovitsin päivä (1962). ”Toimii erinomaisena selityksenä sille, miksi venäläiset aina vain äänestävät Putinin valtaan.”
Maaria Ylikangas listaa.
Satu Waltari, eritoten fantasiakirjat. ”Herkullista, kummallista kamaa.”
Joan Didion, esim. Iltojen sinessä (2011). ”Hämmästyttävä koruttomuudessaan.”
Tytti Parras, esim. Jojo (1968). ”Innostavan nerokasta ja raadollista.”