Epäilyttäviä olosuhteita

Putoamisen anatomian­ päällimmäisen jännitteen luo kysymys, onko elokuvan päähenkilö, kirjailija Sandra Voyter (Sandra Hüller) murhaaja.

Voyterin puoliso, kirjailija hänkin, putoaa remontoitavan alppihuvilan ullakkoikkunasta ja kuolee. Reikä päässä on todennäköisemmin tylpän esineen kuin putoamisen aiheuttama.

Mutta siitä ei voi olla varma.

Toisaalta mies oli hautonut itsemurhaa, ehkä.

Paikalla ovat myös pariskunnan näkövammainen poika sekä heidän koiransa. Putoamisen hetkellä talossa pauhaa musiikki, kaikuen ja kolisten groovaava steelpan-versio räppäri 50 Centin hitistä P.I.M.P. Melu peittää kaiken alleen.

Justine Trietin ohjaama ja yhdessä puolisonsa Arthur Hararin kanssa kirjoittama Putoamisen anatomia on vuoden yllättäjiä.

Sipulin lailla kuoriutuvasta oikeussalidraamasta tuli Cannesin Kultaisen palmun voittaja, joka rohmusi Euroopan elokuvapalkinnot sekä nappasi viisi Oscar-ehdokkuutta, mukaan lukien parhaan elokuvan sarjassa.

Saksalainen Hüller on ehdolla parhaasta naispääosasta ja ranskalainen Triet – ainoana naisena – parhaasta ohjauksesta.

Viimeksi mainitut saavutukset ovat yhdessä aikamoisia, sillä kyseisiin kategorioihin harvoin päästään muista kuin amerikkalaisyhtiöiden tuotannoista.

Putoamisen anatomian kutsuminen hitchcockmaiseksi ei ole huijausta, mutta tähän asti ei olisi tultu, jos elokuva olisi ”vain” trilleri.

Elokuva ei ainoastaan pidä katsojaa varuillaan vaan nojaa lavastuksiin, epäluotettavien kertojien tarinoihin ja vihjeisiin jos jonkinlaisista puolitotuuksista.

Keskellä on Hüllerin terävä ja sävykäs roolityö naisena, joka kieltäytyy olemasta sitä mitä odotetaan. Aiemmin muun muassa elokuvassa Isäni Toni Erdmann vakuuttanut näyttelijä vie vaaralliselle vyöhykkeelle, koska Voyter on samaan aikaan haavoittuva, sympaattinen ja mahdollisesti, näkökulmasta riippuen, psykopaatin kaltainen. Hüller ainakaan ei häntä tuomitse. Moralisoimaton ote tuntuu raikkaalla tapaa syvä­feministiseltä.

Onnettomuusjakson korni taustamusiikki piinaa yhä uudelleen. Trietin elokuva on ärsyttävä, mutkissaan huimaava ja jättää aavemaisen tyhjän olon.

Aivan alkupuolella käydään keskustelu, joka määrittää elokuvan oveluuden. Lopeta, minä en tappanut häntä, Voyter tiuskaisee Swann Arlaud’n näyttelemälle asianajajalleen. Ei tässä siitä ole kyse, asianajaja vastaa nopeasti tyynnytelen asiakasta, josta on tainnut tulla hänelle jo ystävä. Vai onko ystävyys kummallekin olosuhteiden ohjaamaa teeskentelyä?

Myöhemmin juristi sanoo suoraan, että Voyterin täytyy ymmärtää eräs asia: totuudella ei ole väliä vaan sillä, miten nainen julkisuudessa nähdään.

Katsoja aavistaa, että Voyter kyllä tietää juuri tämän asian.

Vainajan persoonaa valotetaan toisten ristiriitaisilla näkemyksillä, jotka paljastavat miehen ammentaneen autofiktioromaaniinsa suoraan avioparin arjesta. Ehkä mies hyvää materiaalia saadakseen tahallaan aiheutti rajun riidan, jota syyttäjä pitää todisteena vaimon syyllisyydestä. Todellisuudesta on nauhoituksia, mutta ilman tietoa nauhoittajan motiivista niillä ei ole arvoa.

Kielikirjo tuo lisäkerroksia. Voyter on saksalainen Ranskassa, ja pariskunta puhui keskenään englantia. Ranskalaisille Voyter on ulkopuolinen, ja hän on omaksunut tämän roolin. Hüllerin roolin hienouksiin kuuluu kolmen kielen puhuminen monilla merkityksillä.

Ohjaaja Triet pelaa harkitun huolittelemattomilla vaikutelmilla. Luonnonvalo korostaa arkisuutta ja kamera zoomaa kuin silmäniskuna. Huumori on rivien välissä.

Putoamisen anatomia kysyy, voiko ihminen tuntea toisen, mutta myös, voiko ihminen tuntea itseään. Todennäköisesti paras käsitys tapahtumien kulusta on koiralla, joka on ihana, kokee kovia, eikä ainakaan puhu. 

Justine Triet: Putoamisen anatomia. Elokuvateattereissa 9.2. ★★★★★