Viimeistään soololevystä sen näkee: Maamme lauluntekijöiden kukkulan laella seisoo Ismo Alanko
Arvio: Yksin Vanhalla hengittää ja imee intiimin tilanteen pyörteisiin.
Meiltä löytyy taitavia heikkejä, hannuja ja jukkia, mutta maamme biisintekijöiden kukkulan laella seisoo Ismo Alanko. Mikään ei paljasta Alangon osaamisen ylivoimaa armottomammin kuin soololevy.
Alanko, 56, on tahkonnut pitkän uran Hassisen Koneen ja Sielun Veljien kanssa sekä omillaan. Viime keväänä hän otti bändin sijasta mukaansa kiertueelle vain kitaran ja pianon. Alanko säesti itseään ja vangitsi yleisöjä sekä klassikoilla (Tällä tiellä, Kun Suomi putos puusta, Harsoinen teräs) että uudemmilla helmillä (Risteys, Lintuperspektiivi). Tallenne tehtiin Vanhan ylioppilastalon konsertista Helsingissä. Äänenlaadun takasi pitkäaikainen miksaaja Heikki Iso-Ahola. Lopputulos hengittää ja imee intiimin tilanteen pyörteeseen.
Alangon tuttuja laulumaneereja ovat kierrättäneet suositut laulajat Kalle Aholasta CMX:n A. W. Yrjänään, mutta vain hänen syvä äänensä soi kuin metsässä humiseva tuuli. Yhdessä härmäläisyyttä heijastavien sointukulkujen kanssa tämä baritoni on muodostunut monelle rakkaaksi.
Ura alkoi 37 vuotta sitten, ja studiolevyjä on julkaistu lähes 30. Täyteen tasalaatuun ei näin tuottelias tekijä voi yltää, mutta Yksin Vanhalla todistaa, että maalitaulun keskellä on enemmän reikiä kuin laidoilla.
Vain sielultaan kuolleella ei sydämessä läikähdä yhden kaikkien aikojen suomalaisen a cappella -kappaleen kliimaksissa. Sielun Veljien L’Amourha-lp:lle (1985) tehty Laulu on murhaavan yksinkertaisesti nimetty ja säkeiltään ravistava. ”Vaikken mä aina jaksa uskoo ja rakastaa / Niin on täällä vielä helvetisti kaunista katseltavaa.”
