Muina pohjoiskarjalaisina

Soili Pohjalaisen Valuvika kertoo isovanhemmista ja lapsuuden maisemista.

romaani
Teksti
Kaisa Neimala

Maria on ajellut Saabilla Espoosta jonnekin Joensuun taakse ottaakseen selvää isoisänsä Artun kunnosta: mahtaako tuo olla autoiluun kykenevä, olisiko ehkä alullaan Alzheimer tai uhkana sydänkohtaus. Arttu ei vaikuta pahasti erilaiselta kuin 30 vuotta sitten, kun pieni Maria vietti pitkät loma-ajat ukin ja mummon hoidossa. Tutusti Arttu siirtelee rojuja Mitsubishi Carismansa ympäriltä pölyisessä navetassa ja lepuuttaa kättään sinistä muovitynnyriä vasten muina pohjoiskarjalaisina.

Soili Pohjalaisen Valuvika-romaanin keskushahmot kuvastuvat hauskasti toisissaan. Jussi Karjalainen on koonnut kansikuvaan ukin hiukan pehmenneenä, ikään kuin vapaalle jalalle yrittävänä, ja lapsenlapsen topakkana, lapsuuden maisemissa aika lapsellisena. Hiljakseen ränstyneelle leskimiehen pikku talolle ei ole juuri riittänyt kuvassa tilaa, taka-alalla se seisoo ovettomana.

Hyvä että talo on kuitenkin mukana: Soili Pohjalainen on innokas ja uuttera kaikkinaisen ympäristön kuvaaja. Pienimmistä kookkaimpiin esineisiin hän ripottelee tavaraa tapahtumaympäristöihin. Autojen ja muiden ilmiöiden erisnimiä vilisee niin lapsuuden maisemissa kuin nykyajassa, kaikkea Myrna-kupeista Kouvolan Veturiin ja Kolin Ryynäseen.

Artun repliikit tavoittelevat usein pohjoiskarjalaista puhetta. Eivätpä hassummin. Joskus jään ihmettelemään, miksi osaava murteelle muuntaminen on jätetty puolitiehen. Arttu uhoaa: ”Soppii tulla kokeilemaan.” Miksei kokkeilemmaan? Olisi lukija senkin ymmärtänyt.