Tulenkantajien sota

Oikeastaan Valon juhla ei ole romaani, vaan niin vahvasti mielikuvituksella väritettyä kirjallisuushistoriaa, että sitä on sanottava fiktioksi. Siinä ei varsinaisesti tapahdu mitään, mitä ei voisi lukea tietokirjallisuudesta – ei mitään itsenäistä, yhtenäistä juonta. Siitä huolimatta kirja pysyy kohtalaisen hyvin kasassa ja jopa kiinnostavana henkilöiden välisten jännitteiden varassa, mikä ei ole vähäpätöinen saavutus. Asko Jaakonaho ei tukehduta luovuuttaan irrallisilla faktoilla pätemisen alle.

Romaanissa seurataan kahta suomalaista klassikkokirjailijaa, Katri Valaa ja Olavi Paavolaista, jatkosotavuoden 1942 keväällä. Kirjailijoita yhdistää vapaudenkaipuu ja usko taiteeseen myös läpipolitisoituneena sota-aikana. Valan humanismi ja Paavolaisen individualismi eivät ole helppoja elämänasenteita fasismin ja kommunismin ristitulessa. Molempia varjostavat henkilökohtaiset menetykset. Vala suree kuollutta lastaan ja pelkää aktivistipuolisonsa puolesta, Paavolaiselle sota on maksanut rakkaan huvilan.

Jaakonahon tekstin vahvuus on aistivoimaisuus. Tunnelma on synkän klaustrofobinen, kun salainen poliisi jahtaa väärin ajattelevia kirjailijoita ja kaikesta mahdollisesta on pulaa. Takaumat 1920-luvulle tarjoavat erinomaista kontrastia: silloin Tulenkantajat-liikkeessä vaikuttaneet Vala ja Paavolainen saivat rauhassa uneksia kauniimmista maailmoista ja viettää loisteliaita juhlia.

Minäkertojina toimivien kirjailijoiden äänet sekoittuvat, vaikka juuri heidän erojensa korostaminen olisi kasvattanut Valon juhlan koossapitäviä jännitteitä. Paavolaisen hahmo jää valitettavan värittömäksi, ottaen huomioon, kuinka räiskyvä kulttuuripersoona hän oli. Romaanin Katri Vala on onneksi aidosti traaginen, lojaaliusristiriitojen painama hahmo. Hän tulee lähelle kollegansakin edestä.