Vaihtelevaa ja painokasta, monenmoista tuskaa: Maria Peuralla on kyky sekoittaa ironia ja totisuus

ARVIO: Tunkeijlijat on täynnä murhetta ja murretta, mutta ennen kaikkea painavaa asiaa.

kirja-arviot
Teksti
Kaisa Neimala
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Maria Peuran hieno esikoisromaani On rakkautes ääretön (2001) johdatti nimellään ja kannellaan lukijaa harhaan, mikäli lukija luuli tarttuneensa keveään ja valoisaan luettavaan. Peura aloitti kirjailijanuransa raskaalla aiheella ja vakavalla kerronnalla.

Sittemmin on teoksissa valoisuus lisääntynyt ja jopa hauskuus vilahdellut. Peura näyttää silti pitävän kiinni siitä periaatteesta, että kun kirjan kirjoittaa, siinä on oltava painavaa asiaa. Tunkeilijat-niteen kansi, Eevaliina Rusasen tekoa, kuvittaa tätä periaatetta. Karut, raskaat ihmishahmot ammottavin silmäkuopin, repsottavin raajoin. Jo kannesta katsoen jännittävä teos.

Kertomuksien henkilöillä on mielessä, muistissa ja koettavana moninaista tuskaa. Erityisen hienosti Peura kertoo pohjoisista tunnoista, niin kuin ennenkin. Liikuttava on kertomus hiihtäjätytöstä, jonka esikuvat ovat isä ja Eero Mäntyranta ja ja Juha Mieto ja joka purskuttelee kuumaa mehua ympäriinsä, koska voittajat saavat tehdä niin. Hän vielä toistaa: ”Urheilussa pätevät ihan eri säännöt.”

Osa kertomuksista puhutaan peräpohjalaisella murteella ja osassa replikoidaan murteellisesti. ”Sie et läppi häpäse minua”, tiuskaisee äiti pikkutytölle, joka leikkii, että pitkulainen ilmapallo sopii tekopippeliksi.

Peuran henkilöt sijoittuvat useihin kulttuureihin. Heti Peräpohjolasta lukija siirretään haaremin hamamiin, ja kertomus Joen ylitys esittää porvoolaisen turvapaikan tervehdyksen saapuville asukkaille. ”Sellaisista ei meillä ole mitään kokemusta, vaikka kaikki tässä ihmisiä olemmekin, ihan samassa veneessä. Olen pahoillani, kun tällainen vesistöllinen vertauskuvakin heti alkajaisiksi nousi pintaan.”