Tunteiden tasolla täyttä totta
Sarjakuvapiirtäjä Ulla Donner tekee satiiria taidepiireistä ja työelämästä.
Kahden sarjakuvakirjan perusteella Ulla Donnerin harteille on soviteltu Y-sukupolven eli millenniaalien tuntojen tulkin viittaa.
Hän on syntynyt vuonna 1988, joten ikä suunnilleen täsmää.
Mutta Donner ei huoli roolia. Ainakaan hän ei tunne itseään tietoverkossa kasvaneeksi diginatiiviksi. Sitä pidetään yhtenä sukupolven tunnuspiirteenä. Donner lähti Facebookistakin vuosi sitten.
Eivätkä Donnerin sarjakuvat ole omaelämäkerrallisia, vaikka kustantamo niin väitti varsinkin esikoisesta.
Spleenish kertoi nuoren naisen riittämättömyyden tunteista taidepiireissä. Uutuus Sontaa taas sijoittuu mainostoimiston työelämään.
”Jostain syystä esikoistekijöiden ja varsinkin naisten teoksia oletetaan helposti omaelämäkerrallisiksi. Spleenish nojaa omaan ikäkriisiini ja lievään masennukseeni, mutta päähenkilö ja tarina ovat täysin keksittyjä.”
”En ole koskaan ollut töissä mainostoimistossa tai muussakaan toimistossa, joten Sontaa on vielä täydempi sepite”, Donner toteaa.
Tuskin kukaan täysin sopii sukupolvensa määritelmään, mutta useimmissa lienee ainakin joitakin ikäluokalle tyypillisiä piirteitä. Donner näkee ympärillään sarjakuviensa kuvaamia riittämättömyyden ja syyllisyyden tuntoja.
”En haluaisi yleistää, mutta ehkä keskiluokkaisilla kaupunkilaisilla on paine toteuttaa itseään työn kautta. Hoetaan, että kaikki on itsestä kiinni.”
”Yltiöyksilöllisyys kytkeytyy uusliberalismiin, ihmiset näkevät itsensä pikemmin kuluttajina kuin kansalaisina”, Donner pohtii.
Vähän nuorempana rahapula sai Donnerin tuntemaan itsensä arvottomaksi. Samaan aikaan ihmiset potevat huonoa omatuntoa siitä, että kuluttavat tuotteita, jotka on tehty orjatyövoimalla maapallon toisella puolella. Ja vapaa-ajalla pitäisi torjua ilmastonmuutos.
Jos pienistä tuloista valittaa kavereille, tulee syyllinen olo, koska työ on kuitenkin kivaa.
Donner on aina työskennellyt freelancerina, tehnyt graafista suunnittelua, kirjankansia ja muita kuvituksia.
Hän sanoo tykkäävänsä työstään, vaikka leipä on kapeaa. Mutta jos tulotasosta valittaa kavereille, tulee syyllinen olo, koska työ on kuitenkin kivaa.
Sontaa-kirjassa mainostoimiston luova luokka hokee, kuinka heidän hommansa ei ole vain työ vaan etuoikeus, vaikka irtisanomiset häämöttävät nurkan takana.
”Kirjassa kaikki on liioiteltua ja kärjistettyä, mutta mainosalalla työskennelleiltä kavereilta kuulemani mukaan sen pohja on totta. Ei se ole yhteiskunta-analyysi vaan kuvaus tunteista raakakapitalistisessa systeemissä.”
”Jopa hampurilaisravintolassa pitäisi kuulemma välittää asiakkaasta ja näyttää se. Kaikkea työtä pitäisi nyt tehdä intohimoisesti. Ajan henkeen kuuluu, että ei-kaupallisia käsitteitä – kuten rakkaus ja muut tunteet – käytetään kaupallisesti.”
Samaan aikaan korostetaan yksilöllisyyttä ja saadaan ihmiset käyttämään sitä välineenä työn alttarilla.
Intohimo vie huomiota palkasta, joka onkin eriarvoistuvassa yhteiskunnassa koko ajan heikompi kannustin.
Donner löysi sarjakuvat aika myöhään. Hän opiskeli kuvitusta Ranskassa.
Koulussa opettajat ja jotkut opiskelijat intoilivat sarjakuvista. Laji tuntui tarjoavan Donnerille rajattomat mahdollisuudet käsitellä asioita.
”Oli helppo aloittaa, kun en tiennyt liikaa säännöistä. Spleenish on päähenkilön monologi, joten siinä muoto oli vapaa. Se on eräänlaista kuvallista tajunnanvirtaa. Sontaa-kirjassa henkilöhahmot keskustelevat, joten on tärkeää, että lukija pysyy mukana järjestyksestä.”
Donnerin raikas kerronta on epätavallista, muttei täysin ainutlaatuista. Samankaltaista vapaata sommittelua ovat harrastaneet Lauri Ahtinen ja Tiina Pystynen.
Satiirikkona Donner asettuu muun muassa ranskalaisen Claire Bretecherin ja amerikkalaisen Jules Feifferin perinteeseen.
