Kiovasta kuuluu

Arvio on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 3/2025.

Andrei Kurkov (s. 1961) on venäjäksi kirjoittava ukrainalaiskirjailija, jonka laajasta tuotannosta on suomennettu kolme romaania. Kiovan korvan oli määrä aloittaa dekkarisarja Kiovan mysteerit, mutta Kurkov on viime vuosina keskittynyt kommentoimaan Ukrainan sotaa kansainväliseen mediaan. Persona non grataksi hänet nimettiin poliittisen toimintansa vuoksi Venäjällä jo vuonna 2005. Sittemmin teoksia on julkaistu Venäjän ulkopuolella, Kiovan korva ilmestyi saksalaisesta kustantamosta vuonna 2020.

Romaanin nimi olisi sananmukaisesti käännettynä ”Samson ja Nadežda”, kuin viittauksena toisen ukrainalaiskirjailijan Mihail Bulgakovin romaaniin Master i Margarita (1966–67), joka taas aikanaan suomentui oivasti nimellä Saatana saapuu Moskovaan (suom. Ulla-Liisa Heino, WSOY 1969). Kummassakin on naisen lämpö ainut lohtu ja toivon lähde typerän julmassa todellisuudessa, jonka vallankumous on saanut aikaan – Nadežda tarkoittaa myös toivoa.

Kurkov on sanonut, että venäläisen kirjallisuuden huumori on peräisin Ukrainasta. Selvä henkinen yhteys onkin paitsi Bulgakoviin myös tietysti Gogoliin, neuvostoarjelle on irvaillut myös Mihail Zoštšenko. Käsityksemme ns. venäläisestä kirjallisuudesta on alkanut saada uusia sävyjä ja painotuksia.

Korva kuuluu nuorelle miehelle, Samsonille. Se sivalletaan irti heti romaanin alussa, samalla kuolee kadulle hänen isänsä.

Korva ei kuitenkaan kuole, vaan kuulee, missä ikinä sijaitseekin – se on siis kyttäyksen ja kaaoksen vuonna 1919 eräänlainen mikrofonin edeltäjä, hyvin hyödyllinen päähenkilön henkiin jäämisen kannalta.

Samson ui miliisin palvelukseen juuri niin kuin voi kuvitella kenen tahansa poikkeustilassa elävän joutuvan, ilman suurempaa aatteellista paloa. Kaupungissa taistelevat vallasta erilaiset ryhmittymät ukrainalaisnationalisteista venäläisiin punakaartilaisiin. Neuvostomiliisi on saavinaan aikaan jonkinlaista järjestystä, jatkuvasti tapahtuvia murhia, tappoja, ryöstöjä, rintamakarkuruutta jäljitetään ja teoista rangaistaan. Arki on kuitenkin hullunkurisen sujumatonta. Tasaisesti virtaa vain tee. Tässä jännitteessä Kurkov punoo satiirista salapoliisitarinaansa.

Niin hauska kuin terävää ja herkullista kerrontaa onkin lukea, eivät ajatukset kuitenkaan voi olla tummentumatta. Romaani on kirjoitettu ennen Ukrainan täysimittaista sotaa, se kertoo sota-ajasta yli sata vuotta sitten, mutta fiktion repsottavan verhon takaa näkyy sitä, mitä on nyt.

Näkyy myös omia tulevaisuudenpelkoja ja painajaisia Kurkovin kirjoittaessa: ”Kävellessään hän vilkuili huolissaan vastaantulijoita: hekin tuntuivat kiiruhtavan. Joko piiloon tai mahdollisimman kauas siitä, mikä oli väistämättä edessä. Sillä piiloutuupa ihminen mihin tahansa, yhteinen hätä ei koskaan päästä häntä ohitseen. Se saa hänet kiinni ja langettaa hänelle osuutensa onnettomuuksista.”

Sähkökatkot – poikkeustilan ikuinen ilmentymä – rytmittävät romaania. Naurattaa toki, montakin kertaa, että katkot johtuvat laitoksen polttopuun puutteesta. Hämärässä ei nähdä kunnolla, naamat eivät vastaa papereita, kun moneen kertaan varastettujen vaatteiden taskuista löytyy useita neuvostokyhättyjä henkilötodistuksia. Mikään ei rakenteiltaan romutetussa yhteisössä vastaa enää mitään ja se on yhtä aikaa hilpeä ja kauheaa.

Arja Pikkupeuran suomennos soljuu ja säkenöi. Iloitsen pitkän aikaa neuvostokäsitteestä vuodevaatevelvoite. 

Andrei Kurkov: Kiovan korva. Suom. Arja Pikkupeura. Romaani, 296 sivua. Otava, 2025.

Jaana Seppänen