Torgny Lindgren: ”Raamattu on pessimistisin kirja, mitä on koskaan kirjoitettu”

Teksti
Riitta Kylänpää

Kun ruotsalaiskirjailija Torgny Lindgren, 70, sai edellisen teoksensa valmiiksi, hän ilmoitti, että se on hänen viimeisensä. Toisin kävi. Nyt hänen uusi teoksensa Akvaviitti on ilmestynyt myös suomeksi. Kirjailija kävi kertomassa kirjastaan Helsingissä. Vierailullaan hän juhlisti Tammen Keltaisen kirjaston 55-vuotisjuhlavuotta.

”Kirjoitan niin kauan kuin elämää riittää, vaikka satavuotiaaksi”, ruotsalaisten rakastama Lindgren lupasi.

Lindgrenin viisaat aikuisten sadut – sitähän Akvaviittikin on – ovat kohottavaa luettavaa. Ne henkivät samanlaista lämpöä ja humaania elämänasennetta kuin kirjailijan vahvasti läsnäoleva olemuskin.

Torgny Lindgren Kuva Markku Ulander / Lehtikuva

Lindgren varttui Ruotsin ”hurskausvyöhykkeellä”, Västerbottenissa. Hänen kotonaan luettiin ahkerasti Raamattua. Hänen isoäitinsä osasi sen ulkoa ja vastasikin usein raamatunlauseilla. Kirjailijan isä oli hurskas mies, mutta kun Torgny tuli kymmenen vuoden ikään, isä kadotti uskonsa. Kirjailija on liittynyt myöhemmin roomalaiskatolisen kirkon jäseneksi. Hänen mielestään Raamattu on maailman paras kirja.

”Se on pessimistisin kirja, mitä on koskaan kirjoitettu, ja siksi niin kaunis ja tosi.”

Lindgrenille Raamattu on myös kirjallinen haaste. ”Haluan antaa teoksissani pessimismille onnelliset kasvot.”

Uskosta epäuskoon

Akvaviitin päähenkilölle Olof Helmerssonille käy samalla tavalla kuin kirjailijan isälle, hän kadottaa uskonsa. Kaikki muu on ”toden ja fiktion sekoitusta”.

Helmersson on karismaattinen saarnaaja, joka pelastaa haitarimusiikin tahdissa sieluja 1950-luvun Västerbottenissa. Vanhoilla päivillään Helmersson palaa käännytyskentälleen. Nyt hän tekee parhaansa, jotta ihmiset unohtaisivat mahdollisimman nopeasti kaiken sen, mitä hän oli saarnannut. Herrassa riemuitsevat sielut saavat kuulla entisen saarnamiehen suusta erilaista herätyssanomaa.

Jumalankieltäjänäkin hän on sielunhoitaja niille vähille asukkaille, joita seutukunnalla vielä asuu.

”Västerbotten on tyhjentynyt”, Lindgren huokaa. Siis myös todellisuudessa. Vanhat ovat kuolleet, nuoret muuttaneet pois.

Ihmisyyden puolesta

Hengenasiat ja filosofiset kysymykset ovat kiinnostaneet Lindgreniä läpi hänen elämänsä. Hänelle usko ei ole niin tärkeä kuin että ihmiset ajattelisivat omia tekojaan.

Kenelle Lindgren kirjoittaa? Ei lukijoille, vaan ihmisille. ”Haluan, että teoksissani on aina jotain yleispätevää, joka kertoo meistä inhimillisiä asioita. Minä olen ihmisyyden puolella.”

”Edesmennyt itäsaksalainen kirjailijakollegani kirjoitti hevosille”, Lindgren jatkaa.

Olemassaoloon ja ihmisyyteen liittyvät pohdinnat ovat pohjavirtaa myös hänen ennen Akvaviittia kirjoittamassaan triptyykissä, jonka osia ovat Dorén raamattu, Kimalaisen mettä ja Pylssy. Niissäkin ollaan kotoisasti Västerbottenin maisemissa. Lindgrenin romaanien henkilöt saavat armon vähintäänkin kirjailijalta. Edes elämänvalhe ei ole tuomittava asia, koska moni saattaisi romahtaa ilman sitä.

”En ole tavannut vielä ketään, joka ei olisi ymmärtänyt kirjojani. Onhan väärinymmärtäminen myös ymmärtämistä.”