Sattuman säästämät

Jenni Kirveen teos He selvisivät sodasta koskettaa. Se kertoo sotasukupolveen kuuluneiden isiemme ja isoisiemme mentaalisen matkan sodasta rauhaan. He eivät palanneet kotiin sankareina, sillä sota oli hävitty ja oma henki säilynyt ihmeellisen onnenkantamoisen ansiosta. Valtion ainoa tuki sodan traumatisoimille veteraaneille oli pientilojen jako. ”Koska miehet olivat sopeutuneet sotaan, kyllä he kykenisivät sopeutumaan myös rauhaan”, Kirves tiivistää ajatuksen.

Teos avaa sotatrauman kautta yksin viihtyvän, puhumattoman, työhullun, alkoholin kanssa lät-räävän, yksin pärjäämisen hyvettä vaalivan ja velvollisuudentuntoisen suomalaisen identiteettiä. Kirves tuo hyvin esiin, kuinka nämä piirteet ovat ylisukupolvisia niin, että me tunnistamme niitä myös itsessämme. Kirjan luettuani ymmärrän paremmin isoisiäni ja jopa isääni.

Sotilaan tupsahdusta siviilielämään voi Kirveen mukaan verrata mätkähdykseksi heinäkasaan. Elämälle ei ollut pohjaa tai kädensijaa, mistä saada tukeva ote. Sodasta palaavat nuoret miehet kokivat itsensä vanhoiksi ja väsyneiksi, kuolemaa liikaa nähneiksi. He eivät enää tunnistaneet itsessään sitä nuorta poikaa, joka oli lähtenyt kotoa rintamalle.

Lopulta miehet eivät enää taistelleet maansa, vaan lähimmän toverinsa puolesta.

Kun oli joutunut sotaan lähes lapsena suoraan koulun penkiltä, nuorukaisen ainoa opittu ammatti oli tappaminen. Juoksuhaudoissa oli vietetty päivät ja yöt, aseveljien kanssa oli jaettu pitkät partiomatkat, raskaat taistelut ja toivottomuus. ”Kun he kuulivat subjekti tai predikaatti, eräs luuli, että ne olivat konekiväärin osia”, Kirves kuvaa.

Nuoret pojat vanhentuivat enemmän kuin kalenterimitta pystyi laskemaan. Kirjan mukaan sota kasvatti kansaa, mutta ei kohottavasti eikä jalostavasti.

Myöhemmin sotaa käytiin uudelleen aseveljien kanssa muistellen. Oli Summan sankareita, Hyrynsalmen motintekijöitä, Taipaleen miehiä ja Talin lopputaistelujen kauhut kokeneita. Sodassa miehet eivät lopulta olleet enää taistelleet maansa, naisten ja lasten puolesta vaan lähimmän toverinsa.

Öisin painajaiset veivät miehet taisteluihin, itkut ja huudot herättivät perheen. Ryssä painoi päälle eikä konekivääri pelannut. Isä hyppi sängystään räjähdysten vuoksi. Sotatrauma saattoi aktivoitua vaikka lihakaupassa. Lihatiskillä olikin kaatuneita miehiä kuin halkoja pinossa, pää oli pois ja luut vain näkyivät. Kun naapuri nykäisi metsässä moottorisahansa käyntiin, isä painui maihin. Sattuman säästämät tiesivät, että parhaat sotilaat jäivät kentälle. Mistä ei voinut puhua, siitä oli vaiettava. Paha olo ja ärtyneisyys hukutettiin työhön, alkoholiin ja päihteisiin.

Kirves toteaa, että itsensä tappaminen olisi ollut pahin synti sankarivainajia kohtaan. Veteraanin tuli elää kuolleidenkin puolesta: tehdä työtä, opiskella, rakastaa, hankkia lapsia. Osa aloitti tämänkin elämän takamatkalta. Varttuneemmilla oli ammatti tai ainakin perhe, mihin palata. Mutta nuorilla oli vain liikaa kokemuksia, ajatuksia ja menetetty nuoruus, joka piti korvata viinalla ja kiimalla.

Kirves nostaa esiin suomalaiset sananlaskut: oma apu paras apu, työ tekijäänsä kiittää, ei työn tekeminen kettään tapa, laiskuus se ihmisen tappaa. Tärkeintä oli uskoa tulevaisuuteen, johon saattoi itse vaikuttaa. Omaa rintamamiestaloa rakennettiin vuorokaudet ympäri etenkin kesällä, kiire oli kova ja yöt valoisat. Työ oman perheen eteen toi mielenrauhaa ja antoi karhun voimat. Sotainvalidi muisteli oman kodin rakentamista, että hän oli joskus niin väsynyt päivän töiden jälkeen, että konttasi kotiportaat ylös. Kirves toteaakin oivaltavasti, että kommunismin aate ei voinut suuremmin menestyä tällaisen individualismin keskellä.

Jälleenrakennuksen aikainen mielipuolinen työnteko voidaan selittää osin posttraumaattisen stressin aiheuttamilla lisääntyneen vireystason oireilla, mutta samalla se oli mielenterveyden hoitoa. Toisaalta raatamisen keskellä suomalaiset rakastivat laiskureita Pekkaa, Pätkää ja Lapatossua, myöhemmin työnvieroksuja Uuno Turhapuroa.

Veteraanisukupolven lapset perivät isiltään työhulluuden ja puhumattomuuden. Sodan kokeneet miehet tahtoivat lapsilleen paremman elämän ja ehkä siksi vaativat pojiltaan tietynlaista kovuutta. Miehet olivat valmiina uhraamaan itsensä perheensä vuoksi, mihin heidät oli jo sodassa opetettu. Sotasukupolven miehet täyttivät velvollisuutensa niin sodassa kuin jälleenrakennuksessa. 

Jenni Kirves: He selvisivät sodasta. WSOY 2024, 285 sivua. Teos on Kanava-palkintoehdokkaana.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 7/2024. Kanavan voit tilata täältä.