Viimeinen puhelu

Terhi Panula tekee Ihmisen ääni -monologin poikkeuksellisella intensiteetillä.

teatteri
Teksti
Markus Ånäs

Sattumalta ylle on päätynyt ranskalaisen valmistajan puku ja solmio. Onneksi, sillä Kansallisteatterin Omapohjan lämpiössä on ennen Jean Cocteaun tekstiin pohjautuvaa Ihmisen ääntä sakea ranskalainen tunnelma. Virittäytyminen pariisilaiseen makuuhuoneeseen käy itsestään!

Nainen odottaa puhelua, jossa hänet tullaan jättämään. Hän tuntuu alistuvan väistämättömälle. Vastalauseet, muistot, melankolia ja itsesyytökset pyörivät mielessä, kun puhelinyhteys katkeilee.

Nykyajan todellisuus näyttäytyisi Cocteaulle varmasti dystooppisena, sillä hänen mielestään jo lankapuhelin teki ihmisten kohtaamisen pinnalliseksi.

Ranskalaisohjaaja Charles Gonzalèsin tulkinnassa rakastettu saattaa olla yksinäisyydessään syvästi masentuneen, ”hiukan merkityksettömän” naisen kuvitelmaa.

Toisaalta seinälle heijastetut videot vanhuksesta sairaalavuoteella saavat ajattelemaan tilannetta, jossa hoitotoimien kohteena oleva ihminen on häipynyt mielessään jo menneisyyteen.

 

Terhi Panula tekee yli tunnin monologinsa intensiivisesti. Alussa kuullaan Cocteaun ohjeet näyttelijälle: ”On valutettava veret lattialle.” Ja sitä Panula toteuttaa.

Tykityksen keskelle kaipaisi taukoja. Vasta loppupuolella, kun Panula rauhoittuu, hän täyttää masentumisellaan koko luolan. Kun Panula on parhaimmillaan, lauseet vain valuvat suupielestä syventäen uppoutumista muistoihin.

Tunnelma on koko esityksen ajan niin tiheä, että hengitysvaikeuksista kärsivien katsojien tai rapistelijoiden on hillittävä itseään. Sen sijaan puvustuksen ratkaisu, jossa Panula on merkityksellisesti puettu Kansallisteatterin virttyneeseen treenihuppariin, ei toimi.

Ihmisen ääni Kansallisteatterissa 16. marraskuuta asti.