25 vuotta sitten
Tukholmassa asunut tanssija-koreografi Virpi Pahkinen esiintyi vuonna 2000 Ingmar Bergmanin Aavesonaatissa.
2
MIN
Kohtalokkaaseen mustaan viittaan pukeutunut Virpi Pahkinen asettelee käsiään Tukholman Dramaten-teatterin edessä niin, ettei jää epäilystäkään siitä, että edessä on tanssija – ja lahjakas sellainen.
Muutamaa tuntia myöhemmin hän ilmestyy Dramatenin Målarsalenin näyttämölle maitotytön asussa ja kuiskaa: ”Shh.”
Näyttämön takaa kuuluu vielä hiljaisempaa kuiskintaa. Kuiskija on 81-vuotias Ingmar Bergman, joka sanoi viime vuonna, että ei enää ohjaa teatteriin, mutta tässä sitä nyt taas ollaan. Bergman, Maestro, antaa näkymättömistä neuvoja näyttelijöilleen. Bergman ohjaa Strindbergin Aavesonaattia neljättä kertaa – omasta tahdostaan.
Kymmenen vuotta Tukholmassa asuneen Virpi Pahkisen ura alkoi Ingmar Bergmanista, tämän Peer Gynt -näytelmästä ja tästä samasta talosta, Dramatenista 1991.
Nyt 33-vuotias Pahkinen jätti Suomen 1980-luvun lopussa, kun häntä ei hyväksytty Teatterikorkeakoulun tanssilinjalle.
Tukholmassa, Danshögskolanin koreografilinjalla, hän tutustui Bergmanin hovikoreografiin Donya Feyeriin, joka ihastui nuoren tanssijan persoonalliseen liikekieleen ja pyysi tämän mukaan Peer Gyntiin.
Koreografiksi Pahkinen valmistui 1992.
Bergman keksi ennen joulua, että hän haluaa Aavesonaatin loppukohtaukseen tanssikoreografian. Hän oli löytänyt siihen sopivan musiikin, joka kesti 50 sekuntia. Pahkinen sai vapaat kädet.
”Hän antoi minulle tavallaan lahjan, hienon Béla Bartókin musiikin. Tammikuussa harjoitusten jälkeen kysyin, uskaltaako katsoa, olen tehnyt luonnoksen. Hän ajoi muut pois, katsoi sen ja sanoi olevansa tyytyväinen.”
Rooliaan varten Pahkinen luki Strindbergin yhtä mielifilosofia, ruotsalaissyntyistä Emanuel Swedenborgia (1688–1772) ja ihastui tämän enkelioppeihin ja teoriaan eri taivaanulottuvuuksista. Niitä hän hyödynsi koreografiassaan.
Bergman ohjasi Aavesonaatin ensimmäisen kerran 1941. Harjoitusten yhteydessä hän on sanonut, että vasta nyt hän on ymmärtänyt, mistä Strindbergin näytelmässä on kysymys.
Kenraaliharjoitusten jälkeen Bergman kutsui näyttelijänsä yhteen ja piti palautekeskustelun. Ovet pysyivät suljettuina, niin kuin yleensä Bergmanin harjoituksissa.
Pahkinen kertoi myöhemmin, että Maestro oli ollut tyytyväinen näkemäänsä ja sanonut: ”Nyt voin kuolla rauhassa.”
SK 7/2000 Silja Lanas Cavada: ”Pahkinen, Maestron maitotyttö”, 18.2.2000.