Pois poikennut

Uskonyhteisössä, ja vähitellen siitä pois.

romaani
Teksti
Kaisa Neimala

Lestadiolaista seurakuntaa, siionia, nuoren naisen kokemana kuvaavan romaanin alussa kertoja on pikkutyttö. Suvi Ratinen tuo uuden näkökulman lestadiolaiskuvausten aikuisten ja pohdiskelevien poikien joukkoon. Matkaystävä kertoo havainnollisesti ja hauskastikin, millaista on nuoren ihmisen erotteluelämä. Tämä sopii – tuo on sopimatonta meidän siionissa. Syytä synnillisyyteen ei aina voi tajuta. Pitää uskoa vain. Uskovaiset eivät taputa esiintyjille paitsi Paavo Väyryselle. He eivät kuuntele rytmimusiikkia paitsi isänmaallisia marsseja. Alkoholiin ei kosketa, tupakkaan sitä innokkaammin. Käyttötavaroista Aalto-maljakot, Marimekon tuotteet sekä Lumenen peitepuikot ovat uskovaisesineitä.

Ratinen kuljettaa päähenkilöään koulun läpi ja yliopistoon. Samaan seurakuntaan kuuluva Marko joutuu koulukiusatuksi: poikaparka on lestadiolainen, sikatilalta kotoisin, surullisesti epäonnistuja. Päähenkilön opinnot jäävät kertomatta; kerran hän tulee väsyneenä yliopistolta ja sitten onkin yliaktuaari. Juonen ympärillä ja sisällä ovat sadat käyttäytymisvaatimusten yksityiskohdat.

Luen Matkaystävää ennen kaikkea tapauskovaisuuden asiantuntevana, leikkisästi sujuvana tietokirjana. Päähenkilö, varmaan lahjakas ja vahva nuori nainen, jää ihmisenä vieraaksi ja kuvastuu ikään kuin telineenä, johon on ripustettu uskovaisten hyväksi ja huonoksi päättämät esineet ja asiat ja lopulta kaikki, minkä varassa voi rimpuilla uskosta irti, käyttäytyä kuin ”maailmanihmiset”.

Usko kuvastuu lopulta hyvänä, varmana, turvallisena, niin kuin DDR:stä tulleelle kämppäkaverille kadotettu kotimaa. ”Se sanoo, ettei ole vieläkään tottunut, että vapaus tuntuu usein tyhjältä.”