Susipalatsi-kirjailija sai 10-vuotiaana Shakespearen kootut – ”Pitävät hiljaisena”
Arvio: Hilary Mantel kertoo kipeän elämänsä.
Hilary Mantelin muistelmien varhaisvanha, ylen älykäs ja huumorintajuinen tyttönen tekee täsmällisiä havaintoja ihmisistä, eläimistä, kasveista, kulttuurista. Havainnot muistelija esittää ihailtavan tiiviisti. Kun pimeällä ajetaan Norwitchin kaupungin keskustan ulkopuolelle, näkyy kettujen ja kissojen kiiluvia silmiä ja ”jokin, jota ei näy, syö. Jokin on syötävänä.”
Lukijan mieli harhautuu Mantelin Susipalatsin ja Syytettyjen salin valtataisteluihin, joissa 1500-luvun Englannin hovin väki on syötävänä ja syöjänä. Kun muistelmat etenevät, paljastuu syöntilausuman henkilökohtainen enteellisyys. Pikkulapsesta lähtien ”Ilary” sairastaa. Aikuisiässä pahenevat jalka- ja selkäkivut, pahoinvointi, uupumus. Pitkään aikaan ei näy, mikä potilasta syö. Lääkitys pahentaa oloa. Endometrioosin leikkaushoito ei poista tuskia lopullisesti, mutta poistaa kyllä mahdollisuuden raskauteen.
Lapsuuden muistoissa on runsaasti iloista ironiaa. Sairauden kulun kuvaukset ovat kuitenkin pikemmin raivon kuin huumorintajun värittämät. Siellä täällä on jotain kyynisen humoristista: katolinen kasvatus on opettanut, ettei mistään sovi valittaa, paitsi ristiinnaulitsemisesta.
”Kirjoitan ottaakseni haltuuni lapsuuteni ja lapsettomuuteni tarinan”, Mantel selittää muistelmiensa syntyä, ”ja myös paikantaakseni itseni – sinne missä merkityksen aaveet lymyävät”. Aaveet, haamut ja kummitukset näyttäytyvät kertomuksissa useasti, ja teoksen alkuperäisnimikin sisältää henkiolennon: Giving Up the Ghost. Suomennoksen nimi Vain varjo häälyväinen viittaa Macbethiin, mikä sopii mainiosti. Muistelija kertoo vanhempiensa ostaneen hänelle kymmenvuotislahjaksi Shakespearen kootut teokset, ”pitääkseen minut hiljaisena”. Ei hän silti ihan hiljaiseksi jäänyt.
