25 vuotta sitten
Tarja Halosen ja Esko Ahon vaalitaistelu jakoi kansan kaupunkilaisiin ja maaseudun väkeen.
2
MIN
Vanhana näyttämötaiteen harrastajana Tarja Halonen tietää, että sisääntulo on tärkeä.
Kuusi vuotta sitten suojelupoliisin miehet saivat tahtonsa läpi, ja Martti Ahtisaari vietiin työväentalon lavalle takakautta, ettei kukaan vain pääse käsiksi uuteen presidenttiin. Halonen haluaa tulla väkijoukon eteen suoraan paraatiovesta kunniakujaa pitkin, vaikka tungos on vielä tukalampi kuin Ahtisaaren voitonjuhlissa ja ihmiset ovat onnesta ja alkoholista vielä enemmän sekaisin.
Siellä täällä kaljajonoissa ja tanssilattialla näkyy vilauksittain Halos-leirin ratkaisijoiksi tyrkyttäytyneitä ja avosylin vastaanotettuja vierasvahvistuksia. On kokoomuksen entinen järjestöasiamies, on vihreiden johtoa, on naisten kellokkaita nuorsuomalaisia myöten – ja todella paljon nuoria eri puolueista ja myös puolueiden ulkopuolelta.
Esko Ahon kaavailema porvarin ja vasemmistolaisen kaksintaistelu kuivui kokoon yksinkertaisesta syystä. Etelän nuorehkot, koulutetut kaupunkilaiset tekivät äänestämiskäyttäytymisellään selväksi, että sosialismilla tai sen vastustamisella ei ole heidän maailmankatsomuksessaan sellaista sijaa kuin heitä vanhemmilla polvilla.
Jos Ahon kannatus jäi Helsingissä vaatimattomaksi, Halonen sai kymmenissä pienissä maaseutukunnissa suhteellisesti sitäkin vähemmän ääniä. Kaupunkien ja maaseudun välinen asenteiden kuilu on niin syvä, että Halosella on melkoisesti tasapainoilemista, jos hän aikoo olla koko maan äiti ja samaan aikaan täyttää kannattajiensa toiveet uudenlaisesta pehmeämpiä arvoja edustavasta presidentistä.
Kaiken lisäksi Halosen kannattajien odotuksiin mahtuu 1,6 miljoonan suomalaisen mielipiteiden koko kirjo: helsinkiläiset kokoomusrouvat tuskin äänestivät häntä saadakseen lisää ay-johtajia valtiovierailujen teollisuusvaltuuskuntiin.
Alku on kuitenkin lupaava. Vähän ennen yhtätoista Halonen alkaa tehdä lähtöä kotiin ja seremoniamestari Marco Bjurström hoksaa, että on loppulaulun aika. Kuusi vuotta aikaisemmin vastaavassa tilanteessa Ahtisaarelle laulettiin Rakastan elämää, mutta Halosen voitonjuhlaa ei haluta päättää venäläisiin säveliin. Läksiäiskappaleena esitetään Maamme-laulu – ja komeasti esitetäänkin.
”Me demarit olemme oikeasti aika isänmaallista väkeä”, keski-ikäinen puolueaktiivi selittää.
SK 6/2000 Tuomo Lappalainen: ”Käymme yhdessä ain”, 11.2.2000.