Restaurointi­ vastarintana­

Kahdeksan surmanluodin uutta tulemista tuettiin Star Wars -tuotoilla.

elokuva
Teksti
Joel Karppanen

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, jylhien järvien loiskintaa, kuoro laulaa, kun auto ajaa halki autioituvan maaseudun.

”Elokuvan alku on kaikkien aikojen vahvimpia. Se oli kuin todella luja isku.”

Cecilia Cenciarelli kuvailee kokemustaan, kun näki ensimmäistä kertaa Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972). Peter von Bagh (1943–2014) esitti sen hänelle suttuiselta vhs-nauhalta. Elokuvassa ei ollut tekstitystä eikä Cineteca di Bolognan elokuva-arkistossa tutkijana työskentelevä Cencia­relli ymmärtänyt Nälkämaan laulun sanoja. Se ei haitannut. Cenciarellin mukaan parhaat elokuvat puhuttelevat aina yli kieli- ja maarajojen.

Vuosi oli 2004. Von Baghia askarrutti, kuinka pitää huoli siitä, että Niskasen mestariteos olisi saatavilla myös tuleville sukupolville.

Vuonna 2007 ohjaaja Martin Scorsese perusti World Cinema Projectin, jonka tarkoitus on restauroida harvinaisia, unholaan jääneitä elokuvia. Tähän mennessä säätiö on restauroinut viisikymmentä elokuvaa niin Afrikasta kuin Latinalaisesta Amerikasta.

Kahdeksan surmanluotia on hankkeen ensimmäinen pohjoismainen restauraatio. Scorsese oli nähnyt elokuvan leikkaajansa Thelma Schoonmakerin esittelemänä, Schoonmaker puolestaan saanut kopion von Baghilta.

Rattaat alkoivat pyöriä von Baghin kuoleman jälkeen. Rahaa tarvittiin paljon, sillä Niskasen yli viisituntisen teoksen kunnostaminen vastasi kolmen normaalimittaisen elokuvan restaurointia. Scorsese kirjoitti henkilökohtaisesti Ylelle, että säätiö maksaisi kaksi kolmasosaa, jos loppurahoitus tulisi Suomesta.

Von Baghin ystävät perustivat puolestaan Fiction Finland ry:n, jolla hakivat projektille apurahoja: niitä tuli yksityisiltä säätiöiltä sekä opetus- ja kulttuuriministeriöltä. World Cinema Projectin oma rahoitus oli peräisin George Lucasin perhesäätiöltä – Star Wars -elokuvien­ tuotoista siis.

Itse restaurointi tapahtui Bolognassa L’Immagine Ritrovata -laboratoriossa Cenciarellin valvonnassa. Prosessi oli monitahoinen, koska elokuvasta tehtiin digitaalisen version lisäksi myös uusi 35-millinen filmikopio von Baghin toivetta kunnioi­ttaen. Haasteisiin kuului se, kuinka säilyttää alkuperäiselle 16-milliselle filmille ominainen klaustrofobisuus ja tekstuuri. Ongelma ratkaistiin luomalla kokonaan uusi rae ja duplikaattinegatiivi.

”Täysin identtinen restauraatio on mahdottomuus niin teknisestä kuin esityksellisestä näkökulmasta, eiväthän elokuvateatteritkaan ole samanlaisia kuin 1970-luvulla ”, Cenciarelli sanoo.

Ihmiset odottavat usein restauraatioilta sileää ja kontrastikasta, modernilta näyttävää jälkeä. Tärkeämpää on kuitenkin tavoitella huomaamattomuutta eli pyrkiä lähelle elokuvantekijän alkuperäistä intentiota.

Siksi esimerkiksi Kahdeksan surmanluodin alun hautajaiskohtaus näyttää alirestauroidulta: kohtaus on dokumentaarinen taltiointi Pihtiputaalla vuonna 1969 surmattujen poliisien hautajaisista.

”Restaurointi on myös muutakin kuin naarmujen siistimistä. Se on ennen kaikkea kulttuurista vastarintaa yksipuolista elokuvakulttuuria vastaan”, Cenciarelli sanoo ja korostaa restauroinnin kuratoriaalista merkitystä.

Hänen mukaansa tiedon saatavuuden lisääntyminen on synnyttänyt illuusion, että tiedämme jo kaiken. Kulttuurinen representaatio on kuitenkin vaillinaista. Suomessakin elokuvatarjonta painottuu Hollywood-viihteeseen.

”Niskasen roolisuoritus jättää sanattomaksi”, Cenciarelli ylistää. ”Se on yhtä hyvä kuin De Niron ja kumppaneiden, aivan siellä korkeimmalla huipulla. Mutta kukaan ei tiedä siitä!”

Ehkä pian tietää, sillä elokuva on varattu uuteen ensi-iltaan jo Isoon-Britanniaan, Ranskaan ja Yhdysvaltoihin. 

Mikko Niskanen: Kahdeksan surmanluotia. Kino Reginassa (Töölönlahdenkatu 4, Helsinki) 3.9. Katsottavissa Yle Areenassa.