25 vuotta sitten
Tapaan Leea Klemolan keskiyöllä Helsingin keskustassa. Hän istuu ”yömyssyllä” kaljalasinsa kanssa ja näyttää siltä kuin nukahtaisi siihen paikkaan.
Uuden näytelmän viimeiset harjoituspäivät ennen ensi-iltaa ovat ottaneet lujille. Takana on 12-tuntinen työpäivä ja edessä vielä viikko samanlaista.
Klemola haluaa käydä läpi kysymyslistan. Hän karsii kysymykset, joihin ei halua vastata. Kyytiä saavat läheiset, koti ja lapsuus.
”En halua nyt puhua mistään, missä mun täytyy varoa totuutta ja yrittää olla lojaali muita kohtaan, en mistään, mikä koskee muita ihmisiä kuin mua”, hän napauttaa.
Klemolassa on jotain levotonta, liian energistä. Ehkä se on väsymystä. Intensiivinen harjoittelujakso on vienyt paitsi oman ajan myös ajan perheeltä ja kahdelta kouluikäiseltä lapselta.
Leea Klemola on 32-vuotias, kiitetty ja palkittu näyttelijä ja helsinkiläisen Aurinkoteatterin taiteellinen johtaja.
”Arvokkain asia? Kyllä se varmaan liittyy, niin kornia kuin se onkin, onneen. Perhe on siinä mielessä hyvä asia, että se pakottaa mut välillä tutkiskelemaan itseäni eikä päästä mua nopeasti karkuun. Olen kärsimätön ihminen, joka on aina lähtenyt joka paikasta.”
”Pahinta mulle on valehtelu. Tavallaan mitä tahansa, kunhan se ei ole valetta. Totuus on mielestäni kaunis, oli se kuinka raaka tahansa. Totuus on mulle sama kuin onni.”
SK 32/1998 Silja Lanas Cavada: ”Hän: Leea Klemola, ohjaava näyttelijä”, 7.8.1998.
Vuonna 1973
Sirkka-Liisa Lähteenoja (Mona-Lisan päätoimittaja): ”Lehdet ovat kyllä tulleet kovemmiksi mutta myös rehellisemmiksi. Olen ollut myös ’pehmeän kauden’ aikakauslehtitoimittajana. Silloin ihmiset olivat suurenmoisia, ihania, kilttejä ja täydellisiä.”
”Tällaisen kuvan me teimme maailmasta, joka on paha. Ja nämä ihanat ihmiset tekevät maailman sellaiseksi! Jokainen haluaisi kai olla hyvä, kaunis, raitis, yksiavioinen. En puhuisi kovuudesta vaan siitä, että lähemmäksi totuutta pitäisi päästä.”
SK 32/1973 Mikko Haljoki: ”Juorutädin kova elämä”, 10.8.1973.
